Käänsin katseeni ikkunan takaisesta lohduttoman tasaisesta, lumen peittämästä peltoaukeasta Koivistoon, jonka tuore mustavalkokuva katseli eteensä luottavaisena ja melkeinpä lempeänä. Kalju oli sijoittanut sen säntillisen suoraan ja tarkasti kymmenen sentin päähän jo hieman haalistuneesta Kekkosesta. Kuvan hopeanväriset kehykset kiiltelivät vielä uutuuttaan. Kalju oli varmasti omin käsin käynyt suoristamassa kuvan, sillä Susisalo oli ruokavälkällä testiksi kiepauttanut sitä puoli senttiä kohti länttä. Sitähän Kalju ei tiennyt, vaikka oli se mulkoillut meitä tietäväisen näköisenä. Jätkät olivat näyttäneet yhtä viattomilta kuin aina; helppoahan se oli, kun meikäläinen oli paikalla.
Kello seinällä söi sekunteja hitaasti mutta sitäkin äänekkäämmin. Laskin kuluvia sekunteja mielessäni. Kalju oli mestari odotuttamisessa, se tiesi, mikä valta ja voima kätkeytyi hiljaisuuteen. Mitä kauemmin Kalju tutkaili pidättyväisenä papereitaan, sitä pahaenteisemmän äänekkäämpi oli hiljaisuus. Jokainen viisarin liikahdus kumahdutti moukarin valkoiseen seinään, jonka pinnassa ei näkynyt rasvaisia sormenjälkiä sen paremmin kuin lyijykynähahmotelmiakaan. Mäkiaho oli kerran yrittänyt piirtää jotain käytävän seinään naulakoiden alle, eikä kukaan ollut uskaltanut yrittää sitä enää sen jälkeen. Mäkiahoa ei kukaan ollut nähnyt aikoihin. Se oli kai poistettu epätoivottuna aineksena.
"Hualestuttavaa, hualestuttavaa", kiiltelevä Kalju aloitti painokkaasti, sen tenori halkoi hiljaisuutta ja kimpoili seinistä ympäri luokkaa. "Moon kauhian hualestunut. Teirän Jani on", Kalju piti dramaattisen tauon, naputti sormellaan pöytää ja loi muhun tulikiven katkuisen katseen ennen kuin jatkoi: "Teirän Jani on aivan poikkeuksellisen vaikia nuari." Kalju oli ottanut silmälasiensa reunan yli tiukan, alaviistoon suunnatun katsekontaktin isään, jonka kasvot olivat jo alkaneet punoittaa. Häpeästä vai kiihtymyksestä, en osannut sanoa. Isä yritti rykäistä, haroi sormilla partaansa, jonka mustaan oli soluttautunut jo jokunen harmaa haiven.
"Mitäs -- ", isä aloitti, yritti kuulostaa yhtä varmalta kuin kuka tahansa kunnon vanhempi. Pienessä yhteisössä oli ansaittava paikkansa, varsinkin jos ei ajelehtinut virran mukana. Kalju nosti hämmästyneenä kulmakarvojaan; ne kohosivat korkealle huomaamattoman väristen silmälasin sankojen yläpuolelle ja saivat Kaljun näyttämään huonolta paperinukelta.
"Vaikka nyt unohrettaas Jannen kaikki pikkuruuset kolttoset, niin kyllä tätä huomautettavaa on kertyny", Kalju jyrähti kesken isän nykivän aloituksen. Kaljun käsi viittasi pöydällä hänen edessään olevaan muistikirjaan, siihen mustakantiseen, johon se aina tunnin päätteeksi raapusti kynä kiivaasti rahisten. "Uppiniskaanen, hävytön, törkiä", aloitti Kalju ja heristi jokaisen määritelmän kohdalla sormeaan. Isän selkä suoristui sana sanalta. Eihän se muuta voinut.
"Mitenkäs tämä uppiniskaasuus, hävyttömyys ja törkiys ilmenee?" isä kysyi nyt jo vakaalla äänellä. Sillä oli komea bassoääni, ilman viskiäkin syvä ja kumea, juuri sellainen kuin sen kokoiseen kroppaan kuuluikin. Isän leveät hartiat kurottautuivat kohti Kaljun pöytää, vaikka Kalju oli suuressa viisaudessaan ja tarkkanäköisyydessään sijoittanut meidät istumaan kateederin alapuolelle.
Kalju nousi seisomaan, työnsi etusormellaan silmälasit syvemmälle päähänsä ja alkoi mittailla kateederia päästä päähän. Muutaman askelen välein se pysähtyi ja siirsi varovasti taululiituja. Sillä piti aina olla kaikki ojennuksessa.
"Ja jumalanpilkkaa", Kalju jyrähti kolmannen liidun kohdalla vastaamatta isän kysymykseen. Kaipa sillä oli tarkoituksena kaataa sitten koko syntilista todisteineen isän niskaan. Vilkaisin hätäisesti isään. Tästä se kyllä voisi suuttua, ihan vain näön vuoksi ainakin. Isän katse viivähti hetken silmäkulmassa, yritin olla kuin en olisi huomannut sen yritystä.
"Joka Ilikkaa pilikkaa, ei saa viinatilikkaa", isä totesi lakonisesti ja nyökytti asiantuntevasti päätään, niin että parta tutaji.
"O-ou", multa lipsahti. Kaljun kanssa ei passannut vitsailla, ei ainakaan kodista, uskonnosta ja isänmaasta. Nostin vikkelästi katseeni tukkajumalista, jotka Kalju oli käskenyt peittää. Olin vetäissyt päälle flanellipaidan, mutta napittamaan sitä en ollut suostunut.
Kalju oli pysähtynyt ja tuijotti isää pistävästi. Se suorastaan tärisi, kun se äyskähti: "Toivoosin asiallisuutta aikuuselta." Isä yritti näyttää nöyrältä, mutta on vaikea näyttää siltä, jos elopainoa on toistasataa kiloa. "Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut", Kalju jyrisi ja lähestyi isää, pysähtyi aivan kateederin reunalle. Isä istui edelleen rauhallisena ja katsoi Kaljua tyynesti sen pieniin, pistäviin siansilmiin. "Niin Jani tänään sanoi aamunavauksessa", Kalju selvensi. Se yritti selvästi tasaannuttaa äänensä, jotta kuulostaisi uskottavammalta. Isä avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Kalju hiljensi hänet yhdellä terävällä käden viittauksella. "Tuon kollin suusta se on rienausta. Katto nyt poikaas. Tukka roikkuu silimillä kuin hammaspeikolla ja paita täynnä nuita - - -", Kalju haki sanaa ja sylkäisi lopulta suustaan: "- - - nuita saatananpalvojia."
"Vai niin", isä kääntyi katsomaan muhun. Näin, että sen kasvoissa nyki oudosti, kuin se olisi yrittänyt pidätellä suuttumusta. "Oliko vielä muuta?" isä kysyi yllättäen jäätävän rauhallisella äänellä. Kalju ei ymmärtänyt, poimi käteensä mustakantisensa ja alkoi sormeilla sen sivuja. Se tuhisi kiukkuisesti, nenäkarvat kurkistivat sen sieraimista ja vetäytyivät nopeasti takaisin suojaansa. Pulpetti kolahti. Isä nousi seisomaan ja täytti koko huoneen. Kalju kateedereineen kutistui normikokoonsa, siihen niukkaan 170 senttiin, jonka minäkin ohittaisin päivänä minä hyvänsä.
"Jani. Meirän on paree lähtee nyt", isä sanoi enemmän käskevästi kuin toteavasti, veti karvalakin tuuhean tukkansa peitoksi ja ojensi Kaljulle kättään. Kalju laski muistikirjan käsistään, puristi isän suurta kouraa ja myötäili silminnähden helpottuneena: "Niin, niin. Kyllä teirän on paree mennä kotiin selvittämään tämä. Jani kaipaa nyt sellaasta isällistä ohjausta. Erityysesti tuon pukeutumisen suhteen. Täällei ole aikaasemminkaan nuin pukeuruttu, eikä soo soveliasta nykkään."
Yritin loikkia käytävässä samaa tahtia isän kanssa, sen askeleet olivat kiivaita ja nopeita. Miten se nyt noin suuttui? Kotona mahtaisi odottaa rankka keskustelu. Lasiovi kolahti takanamme kiinni, lasi helähti kevyesti kuten aina. Ennen kuin ennätin väistää, isä rouhaisi kourallaan niskaani. Se suoristi mun rotsin kauluksen ja päästi valloilleen sen, mitä oli Kaljun nähden pidätellyt. Se purskahti nauruun.
"Soot isäs poika. Huomenissa käyrään ostamas uus bändipaita", isä hörisi. Työnsin kädet syvälle taskuihin ja heitin tyytyväisenä bootsia toisen eteen. Me kaks ei kuuluttu näille lakeuksille.
