Tuomenkukkailta

Keittiössä tuoksui onnelliselta kodilta: sitruunanraikkaalta puhdistusaineelta, kolmen desin paksupohjaisissa mukeissa höyryävältä kahvilta ja uunissa, tummennetun mutta tahrottoman lasin takana kypsyvältä lihamakaronilaatikolta. Koko perheen kotimainen elokuva, sitä minä halusin elämäni olevan.
   Mies  istui oven suussa keittiöjakkaralla hiukan vaivaantuneen oloisena, tuijotti ulos ikkunasta ja naputteli sormiaan toisiaan vasten. Hän oli tullut tapaamaan nuoruusvuosien parasta ystäväänsä ja löytänyt vain minut ja liudan vieraita lapsia. Istuin pöydän ääressä nuorimmainen sylissäni ja lykkelin Bonaa pikkuisen pohjattomiin sisuksiin. Veitikka oli seitsemän kuukauden, varsinainen konttauskiituri ja kaikkien eläväisten kauhu. Naama nenänpäätä myöten soseessa lapsi käänsi hailakan siniset silmänsä minuun ja virnuili koko olemuksellaan. Niin hölmöltä kuin se tuntuikin, minä hain pikkuisesta turvaa.
    ”Miksi sä tulit?” kysyä töksäytin lopulta, kun hiljaisuutta ei enää voinut selittää kahvinjuonnilla.
    ”Ehkä mä haluan puhua Johanneksen kanssa”, mies vastasi epämääräisesti. Vain jotain tehdäkseen hän kaatoi itselleen uuden kupillisen kahvia ja istuutui sitten takaisin vartiopaikalleen.
     ”Mistä?” kysyin, vaikka otaksuinkin tietäväni. Jos kyse oli siitä, minun pitäisi saada hänet ulos talosta, ennen kuin Jossu tulisi. Jossu ei ollut vielä valmis.
     ”Elämä on yksinäistä ilman parasta kaveria”, mies tokaisi.
      ”Anna olla.  Jossu ei oo enää niin kuin ennen”, sanoin ja yritin kuulostaa vähemmän syyttävältä kuin oikeasti olin. Mies vaikeni. Kaavin lihasosepurkin lopun lautaselta takaisin purkkiin, jonka reunat pyyhin huolellisesti talouspaperiin. Kun oikein keskityin työhöni, sain avattua jälkiruokahillon niin, ettei käsieni tärinä näkynyt. Minulla ei ollut mitään sellaista sanottavaa, mitä mies olisi halunnut kuulla.
      ”Mä en tiennyt, että sulla ja Jossulla on jo lapsia”, mies rikkoi lopulta ahdistavaksi muuttuneen hiljaisuuden. Tunsin hänen silmänsä ihollani, vaikkei hän kohdistanut katsettaan mihinkään. ”Sähän oot ollu aivan kakara, kun nuo on pantu alulle”, hän jatkoi nyökäten samalla olohuoneessa leikkiviin kaksosiin päin. Vaikka välttelin katsomasta häntä, näin yllättävän häpeän punaavan miehen kasvot. ”Mitä ne on, jotain kolmeko?” hän kysyi puristaen kahvimukia rystyset valkoisina. Kurkusta ei tullut ääntä, tyydyin nyökkäämään.
”Sittenhän ne on - - -”, mies aloitti, kurottautui kurkistamaan olohuoneeseen ja nieleskeli sitten hetken saadakseen suunsa kosteaksi.
    Olisi ehkä ollut oikein antaa hänen kitua, mutta jokin pakotti minut puhumaan totta.
    ”Ei ne ole meidän." Annoin miehen sulatella vastausta tovin ja selitin sitten:  "Jossu ei voi saada lapsia.”
     ”Veljeskö noi on?” mies kysyi helpottuneena. Hän oli noussut seisomaan ja tömisteli ympäri keittiötä toinen käsi tukevasti housuntaskussa, toinen mukin korvassa kiinni. Hän ei ollut niin vankkarakenteinen kuin olin muistanut, mutta silti hänellä oli huomattavan leveät hartiat ja voimakkaiden rintalihasten päällä lyhythihaisen t-paidan saumat kiristelivät. ”Ootsä kauankin leikkiny äitiä?”
     ”Pari viikkoa. Velipoika ja sen vaimo on lomalla”, pakotin itseni vastaamaan.
      Mies istahti uudelleen, tällä kertaa pöydän ääreen minua ja Veetiä vastapäätä. Siinä minä istuin, vieraan talon  hyvin hoidetussa keittiössä sylissäni toisen naisen lapsi ja tunsin vihaa, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Yritin olla kiinnittämättä mieheen mitään huomiota, lusikoin vain ruusunmarjaa sylissäni rimpuilevaan suuhun. Mies hörppi kahviaan ja mittaili minua katseella, joka ei enää ollut hämmentynyt. Hän oli laskenut kahvimukin kädestään ja hiveli sormilla leukaansa kasvoillaan ilme, josta en pitänyt.
     ”Tiedäks, oot hiton hyvän näkönen”, mies täräytti hetken tuumailun jälkeen. 
     ”Jossu tulee kohta”, ehätin sanomaan, ennen kuin mieleeni ehti piirtyä veljeni huone, jonka parvekkeelle vievän oven eteen oli viritetty voileekankainen verho, josta veli ei pitänyt. Sinne, korkeiden tuomien hämärtämään kevätilaan nuo sanat kuuluivat, eivät tänne. Pyyhin Veetin kasvot harson kulmaan ja mietin palavasti, millä tekosyyllä saisin pidettyä pikkuisen vielä sylissäni. Veeti kiljui ja sätki turhautuneena, se olisi jo halunnut leikkimään. Mies katsoi minua huvittuneena ja oli juuri aikeissa sanoa jotain, kun kuulimme Jossun kolistelevan eteisessä. Ilmeisesti hän kompasteli jälleen niihin äärimmäisen moniin pikkukenkiin, saappaisiin ja sandaaleihin, joita lapset levittivät ympäriinsä. Käytin jokaisesta päivästä leijonanosan niiden paikoilleen palautteluun, koska lattialla lojuvat tavarat olivat Jossulle riski. Jossu ei töidensä vuoksi pystynyt muuttamaan väliaikaisesti veljeni luokse, joten ainoa vaihtoehto oli, että asuimme varaäitiyteni ajan hänen luonaan. Sen olin tehnyt Jossulle selväksi, kun hän oli väittänyt pärjäävänsä pari viikkoa yksinkin.
     Minä pyöritin Bona-purkin kannen kiinni ja laskin Veetin lattialle tekemään tuhojaan. Vapauden riemusta kiljuen poika konttasi epätavallisen hiljaa leikkivien sisarustensa luokse.
     ”Jossu!” huusin hätäisesti tajutessani Jossun olevan lähdössä uudestaan ulos. Äänitehosteista päätellen tuskallisen kompuroinnin päätteeksi Jossu keinahteli keittiöön. Jossun kasvoista näki, että jalkaa särki taas. Kivusta juorusi sekin, että ovelle pysähtyessään hän puhkesi moittimaan minua:
     ”Sä oot taas pessy ikkunat! Tää on kuin esittelyasunto, kun sä puunaat tätä koko ajan.”
      ”Jossu. Sulle tuli vieras”, vastasin tyynesti. Ei Jossulle kannattanut ruveta väittämään vastaan; jalan jomotus nosti hänen adrenaliinimääränsä tasolle, jolla ei tunnettu edes mahdollisuutta hävitä riitaa.
      Jossu kääntyi katsomaan mieheen ja sitten vaivautuneena minuun. En halunnut Jossun näkevän huojentunutta ilmettäni, joten naulitsin katseeni tiskipöydän altaaseen, jonka reunoilla näkyi vesiroiskeita. Ruiskautin altaan reunoille tehopuhdistusainetta ja hinkatessani terästä kiiltäväksi tajusin hymyileväni helpottuneena. Jossu ei muistanut.
     Mies oli noussut seisomaan ja katsoi jännittyneenä Jossuun, jonka hämmennys ei voinut jäädä mieheltä huomaamatta. En tiennyt, mitä sanoa, sillä oli vaikea puhua ihmisestä, joka oli vaiettu olemattomiin. Mies rykäisi ja esitteli itsensä. Hetken näytti siltä, ettei Jossu vieläkään yhdistänyt häntä mihinkään, mutta lopulta, hyvin hitaasti, hänen kasvoilleen alkoi kohota tunnistamisen riemu.
     ”Voi veljet! Mitä mies? Missä sä oot piileskelly?” Jossu kysyi ihmeen loogisesti. Milloin he olivat mahtaneet tavata viimeksi? Veljeni ylioppilasjuhlissa? Siitä oli kolmen pienen ihmisiän verran aikaa.  Mies kohautti harteitaan. Kai hän ymmärsi, ettei Jossu ollut valmis kuulemaan syytä hänen pakomatkaansa.
     ”Tunnetsä tän?” Jossu kysyi viitaten minuun. ”Jos et, niin tutustu. Unelma naiseksi. Ja vapaa. Mukulat on vain rekvisiittaa.” Mies kääntyi hämmästyneenä katsomaan minuun. Hän aikoi sanoa jotain, joten kiirehdin hiljentämään hänet.
      ”Sä tiiät, että me tunnetaan jo”, hymähdin Jossulle ja samassa hetkessä kaduin letkautustani. Ei Jossu tahallaan unohdellut asioita.  Joskus minusta vain tuntui, että Jossu oli päässyt paljon vähemmällä kuin minä. Miksei minun annettu unohtaa? Häveten pakenin olohuoneeseen, josta taannoisen hiljaisuuden sijasta kantautui hirveä meteli. Jossu jäi keittiöön selittämään miehelle, että olin äärimmäisen kätevä ja muutenkin kaikin puolin hyödyllinen, vaikka kärkkäällä kielelläni pidin miehet kaukana itsestäni. Hänen muistissaan oli todellakin iso, pimeä aukko.
      Vaikka olohuoneen hävitys oli hirvittävä, se oli juuri sitä, mitä tarvitsin päästäkseni tasapainoon. Ilman edessäni levittäytyvää kaaosta olisin niellyt vihani kuten olin tehnyt sinä keväisenä iltana, jolloin tuomien tuoksusta oli saattanut tulla humalaan. Silloin olin luullut, ettei minua ja Jossua voisi erottaa mikään.
     Jossu ja mies saapastelivat olohuoneeseen juuri minun uhkaillessani kuolleella taatelipalmulla veljeni kaksosista sitä vilkkaampaa.
     ”Onko toi aivan tarpeellista? Sehän oli vain rehu, eikä natiaiset taida sun läksytyksestä paljookaan opikseen ottaa”, Jossu rauhoitteli ja nappasi multaa suuhunsa lappovan Veetin syliinsä turvaan. Jossun harhautuksen ansiosta Leevi onnistui livahtamaan olohuoneesta, mutta Lyyti leipoi metelistä välittämättä multakakkuja lasiselle televisiopöydälle.
     ”Totta kai sille pitää osottaa, ettei se tehny oikein”, marmatin lakaisten samalla multaa pois lattialta. Täytyi olla tarkkana, että sai varmasti kaiken pois lattialistan päältä. Ehkä pitäisi vielä viimeistellä työ imurilla. Ja tapetti, tapetti oli pyyhittävä mahdollisimman nopeasti, jottei märkä multa ehtisi syövyttää siihen tummaa länttiä.
     ”Ootsä ees varma, että se oli Leevi?” Jossu yritti vielä.
     ”Kuule. Kun mä tulin tänne, niin täällä oli yksi, joka yritti näyttää viattomalta. Eikä se ollu taatelipalmu.”
     ”Tää olis rauhallinen ja viihtyisä paikka poikamiehen asustella, jos täällä asumaton naisväki ei yrittäis pomottaa”, Jossu pahoitteli oven karmia pystyssä pitävälle miehelle. Mies hymyili puolivinoa, hiukan pilkallista hymyä, enkä osannut sanoa, ärsyttikö vai kylmäsikö se minua enemmän.
     Jossu viittasi miestä istumaan sohvalle, taipui itse Veeti yhä sylissään nojatuoliin ja nosti vasemman jalkansa rahin päälle. Jalkaterä sojotti luonnottoman suorana ylöspäin, ja huomasin miehen vilkaisevan siihen salaa. Jossu ei huomannut mitään. Hän antoi Veetin luikerrella sylistään lattialle ja kääri sitten farkkujensa lahkeen ylös. Tottunein liikkein hän irrotti proteesin ja huokaisi syvään.
    ”Putosin Niemisen lakkiaisissa parvekkeelta”, Jossu selitti huomatessaan miehen tuijotuksen. Jossu punnitsi mietteliäänä proteesia kädessään. Monet kerrat hän oli kärttänyt minua kertomaan, miksi hän oli tehnyt selkä edellä ilmalennon veljeni parvekkeen juurelle, mutta en ollut koskaan kyennyt sitä kertomaan. Uskoin edelleen, että Jossun oli parasta olla turvallisessa unohduksen tilassaan.
    ”Olitko sä siellä? Niemisen juhlissa?” Jossu kysyi mieheltä. Hän ei ollut kääntänyt katsettaan proteesista, mutta minä vilkaisin mieheen varoittavasti.
    ”Mä - - -”, mies aloitti ja piti häkeltyneenä tauon, ”mä kyllä kävin siellä.”
     Jossu pudisti alistuneesti päätään. ”Ai. En muista. Ei sitten varmaankaan oltu siellä yhtä aikaa”, hän sitten päätteli. Hän kiinnitti proteesin hitaasti takaisin jalkaansa ja kampesi itsensä ylös ontuakseen vessaan.
    ”Sun on parasta lähteä”, sihahdin wc:n oven naksahdettua lukkoon. Lyyti luikki säikähtäneenä veljiensä perässä vierashuoneeseen, josta olimme Jossun kanssa tehneet väliaikaisen huoneen lapsille. Jos yhtenä iltana olisin tehnyt toisenlaisen valinnan, ei sitä nyt olisi tarvinnut lavastaa lastenhuoneeksi.
     ”Jossu ei muista”, mies päivitteli eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen, vaan ratkesi nauramaan: ”Sä et ole kertonut! Sä et ole kertonut edes, että te seurustelitte! Se pitää sua varmaan pyyteettömänä pyhimyksenä, kun sä täällä häärit ja hoidat sen asioita, vaikka koko ajan - - -”
      Minä aloin hermostua. Liki neljä vuotta olin varjellut Jossua, enkä antaisi miehen tehdä pinnistelyjäni tyhjäksi. Kaivoin taskustani puhelimen ja heristin sitä miehelle sähisten niin hiljaa, ettei Jossu kuulisi:
     ”Jos sä et nyt lähde, mä soitan poliisit.”
     ”Ja mitä sä niille enää sanoisit? Sun mahdollisuutesi oli silloin, tuomenkukkailtana”, mies vastasi pelottavan hiljaisella äänellä. Hän tuijotti minua ahnaasti ja sanoi sen, minkä olin yrittänyt unohtaa: ”Sustahan tässä kaikessa on kyse.”
    ”Mä en pudottanut Jossua!” huusin raivoissani. Pinnistin silmäni kiinni, en halunnut taas nähdä Jossun uteliaisuudesta raivoon muuttuvaa ilmettä hänen avatessaan veljeni huoneen oven. Tuomenkukkien tuoksu oli huumaava.
    ”Etpä estänytkään”, mies ärähti. ”Ja turha väittää, että housut kintuissa ei voi juosta. Sanakin olisi riittänyt, ja  mä en - - -”
    ”Sulla oli hame”, korjasi Jossun hiljainen, monotoninen ääni. Hän seisoi vessan oviaukossa silmät ymmyrkäisinä kohdistamatta katsettaan mihinkään, paitsi ehkä lauantaihin neljä vuotta sitten. ”Sulla oli hame”, hän toisti määrätietoisesti,  ”ja Niemisen huoneen ovi oli kutsuvasti mua varten raollaan. Niin mä luulin.”  
    Tuomien tuoksu oli humalluttava, kevätillan raikas tuuli leyhytti harsomaisen ohutta verhoa ja kesämekon kevyttä helmaa.  Kumarruin ja annoin ylen elottoman taatelipalmun juurelle. Tuomien tuoksu ei kadonnut.

Kiitos

Migge halusi lähteä baariin. Ei mulla ollut mitään sitä vastaan, vaikka ei niin kauheasti kiinnostustakaan. Viikko oli ollut harvinaisen mitäänsanomaton eikä mulla ollut kerrassaan mitään aihetta juhlia. Tai no, olinhan mä viimeinkin saanut päätettyä epätyydyttävän suhteen Lauraan. Mä en pidä takertujista, ja just sellanen Laurasta oli tullut. Koko ajan olisi pitänyt kyhnätä yhdessä, eikä jätkien kanssa olis saanut remuta lainkaan. Lisäksi se oli alkanut penätä kihloja: raahasi mut iltakävelyllä kultasepän ikkunan luo ja ihasteli estoitta sormuksia. Oksettavaa touhua. Mulla ei todellakaan ollut haluja ruveta leikkimään mitään pikkuperhettä. Mä olen vielä nuori, enkä ollenkaan varma siitä, että Laura on mun elämäni nainen. Ehkä mun tosiaankin olisi hyvä hieman juhlistaa lauratonta loppuelämääni.

Mä sanoin Migelle, että voisinhan mä lähteä ottamaan sen kanssa parit kaljat ihan vain onnellisesti päättyneen suhteen kunniaksi. Voisin siinä ohimennen pokata jonkun muijankin. Mä olin asettanut elämälleni tavoitteen: joka ilta eri tyttö. Mä olin jäänyt paljosta paitsi, kun olin roikkunut Lauran kanssa toista vuotta.

Aluksi istuttiin lähiöräkälässä. Juotiin parit oluset ja puhuttiin paskaa. Sitä mä olin kaivannut niiden iän ikuisten koti-iltojen tilalle. Migen kanssa ei tarvinnut setviä ihmissuhdesotkuja eikä yrittää selittää, mitä olin milläkin mukamas epäkohteliaalla äänenpainolla tarkoittanut. Akkojen ajatuksen juoksu on niin saakelin monimutkaista, ettei siitä ota selvää. Pitäis muka puhua rehellisesti, mutta jos erehtyy aivan rehellisesti huomauttamaan, että ei kannattais pitää paitaa, joka korostaa vatsamakkaroita, niin heti vollotetaan ja mökötetään. En mä ymmärrä, mitä se naisten rehellisyys oikeen tarkottaa. Sen mä tiedän, ettei ainakaan totuuden sanomista.

Mä siis notkuin Migen kanssa tiskillä ja jorisin joutavia. Lähinnä puhuttiin lätkästä ja Migen uudesta autosta. Se oli ostanut vanhan Chevroletin. Nieli bensaa aivan pirusti, mutta oli makeen näkönen. Äänetkin oli kohdallaan. Mä en voinut haaveillakaan autosta. Näillä tuloilla sai olla tarkkana, että oli rahaa edes kaljotella. Asumiskulut mä olin saanu kutistettua miltei minimiin, mutta valitettavasti syödäkin piti. Mä asuin itsemurhayksiössä Ylioppilaskylässä. Kämppä tosiaan oli niin pieni, että ajoi helposti asukkinsa itsariin. Paskamakista ei päässyt pois, jos joku oli jääkaapilla eikä itse asuinhuoneessa ollut sen vertaa lattiatilaa, että siihen ois voinut levittää maton. Ikkuna kyllä oli, ja niin suuri, että siitä kepeesti olis muakin raamikkaampi mies tehnyt ilmalennon asfalttipihaan. Tietysti ois ollut taloudellisempaa asua solussa, mutta siitä riemusta mä olin mielestäni saanut jo nauttia kyllikseni fuksivuotena. Silloin mä olin bilettänytkin enemmän ja sellaiseen solukämppä sopi hyvin, mutta ei opiskeluun. Lauran takiahan mä lopulta olin yksiötä hakenut. Se ei sietänyt soluasumista, koska se kuulemma altisti mut liiaksi alkoholille. Meidän suhteen viime metreillä mä olin alkanut kaivata takas solun rauhaan, sillä sinne Laura ei hinkunut lainkaan.

Lähiökuppilassa ei naistarjonta ole päätä huimaava, joten houkuttelin Miggeä alakaupungin iloihin. Migge ei olis halunnut lähteä – se viihtyi siinä pimeässä räkälässä, eikä juuri perustanut naiskauneudesta. Migge on ihan ok kaveri, muttei yhtään minkään näkönen, ja tietää sen itekin. Jos jostain ihmisestä voi sanoa, että se on ruma, niin Migestä voi. Sillä ei ollut koskaan pahemmin ollut menestystä naisten keskuudessa, ja niinpä se oli luovuttanut. Mökötti mieluummin jossain rappeutuneessa ja hiljaisessa pubissa kuin juhli siellä, missä kunnon kansalaisetkin. Mä olin aivan eri maata. Mä tiesin, että vankkumaton itsevarmuus on naisteniskennän perusta. Jos näyttää surkeelta ameebalta nurkassa, ei voi saada vakavasti otettavaa seuraa. Joo joo, kyllä mä tiedän, että naisilla on joku helvetin hoivausvietti, joka hetkellisesti saattaa ajaa ne masentuneen miehen luo, mutta syvällä sisimmässään naiset hakee itselleen rajua luolamiestä. Sellasta, jolla on selkeesti muita paremmat geenit, ja mistä muusta kuin reteestä ryhdistä ja itsevarmasta olemuksesta se paremmin näkyisi. Mä viihdyn seurassa, huomion keskipisteenä, ja keskipiste mä enimmäkseen oonkin. Tällasta atleetin vartaloa ei joka jätkällä ole, ja Lauraa siteeratakseni mulla on kreikkalaisen patsaan profiili. Mun suosioni on vankkumaton. Mä jo saatoin nähdä, millaisen kähinän aiheuttaisin saapumalla kunnolliseen juottolaan.

Lopulta sain Migen mukaan. Kyllähän sille piti ensin muistuttaa, että sehän se oli alunperin raahannut mut kännäämään, ja alkoi nyt sitten mamoilla. Vähän nuristen se lähti vaappumaan mun kanssa kohti keskustaa.

Käytiin parissa pystybaarissa ottamassa yhet ja jatkettiin sitten matkaa yökerhoon. Sen verran alkuilta oli, että jonoo ei ollut ehtinyt kertyä hirveästi. Portsarikin oli vielä melko ihmisystävällinen, eikä juputtanut Migen orastavasta huonosta kunnosta. Se oli alemmuuskompleksissaan vetänyt huiviinsa enemmän nesteitä kuin olisi ollut suotavaa. Mä jätinkin sen rypemään rauhassa yhteen nurkkapöytään ja valloitin itse tanssilattian.    

Mä tein vaikutuksen. Niin himokkaita katseita ei joka jätkä osakseen saakaan. Suurin osa niistä muijista oli niin perusbaarikamaa, että päätin sivuuttaa ne. Sellasia vetyperoksidipommeja kimmeltävissä navan paljastavissa topeissaan mä saisin iskettyä milloin vain, no problem. Mä halusin tälle illalle jotain aivan muuta, jotain speciaalia. Olihan tää tavallaan juhlailta: eka ryyppyreissu Laurasta vapaana miehenä.

Huomasin baaritiskillä aika vetävän näköisen naisen, joka poikkesi kaikista muista ravintelin akoista. Se ei todellakaan ollu enää mikään teinityttö. Ehei, sen hupakkovuodet olivat jo aikaa sitten jääneet taakse. Hetken mä mietin, miten sellainen oli päätynyt tän kaltaiseen raflaan, mutta en antanu sen häiritä itteeni. Mä olin juhlimassa! Mikä tekis tästä bilekerrasta erityisen erikoisen, ellei Aikuinen Nainen. Lauran mä olin tietty antanu uskoa, että mulla on kokemusta vaikka mistä, mutta todellisuudessa mun seksisuhteet olivat Lauraa lukuunottamatta olleet tähän asti hyvin nopeita ja perinteisiä. Jotenkin musta tuntu, että suhde vanhempaan naiseen vois olla just se kokemus, jota mä tässä tilanteessa kaipasin. Mun ei ainakaan tarttis miettiä, kuinka voisin sen dumpata. Sehän oli jo vanha! Ainakin jo neljänkymmenen, enkä mä usko, että sen ikäiset enää suree eroja. Kai niistäkin tulee rutiinia.

Mä parkkasin itteni siihen tiskille naisen viereen. Kyllä mä tiesin heti, että voittaisin. Eihän sen ikäinen nainen mitenkään voinut pystyä vastustamaan nuorta lihaa. Joo, seksistisesti ajateltu, mutta mä luulen tuntevani muijia sen verran, että tiedän niiden menevän veteliksi nuoren mieskomeuden edessä. Erityisesti, jos niille itelleen on jo kertynyt ikää, ja oma äijä vain kasvattaa keskivartaloaan kotona.

Mun täytyy sanoo, että yllätyin sen muijan käytöksestä. Helvetti, mä oon aina luullut, että vain äijien kanssa voi puhua lätkästä ja wrc-rallista. Tää ties niistä kummastakin enemmän kuin mä, mutta sitähän mä en tietenkään sille paljastanu. Aina, kun mentiin vaarallisen syvällisiin tietoihin, mä tarjouduin ostamaan drinkin. Vaikka siis eihän se juonu drinksuja. Se pyys kaljaa, ja kun mä olin tarjonnu kaksi, se sanoi maksavansa loput. Käski baarimikkoa viemään Migellekin pöytään, kun kuuli, että mulla on siellä kaveri. Ja mä oli roikkunu Lauran kaltaisen pimpon kanssa iät ja ajat, vaikka maailmassa oli näin täydellisiä naisia!

Pari kaljaa myöhemmin mä aloin olla sitä mieltä, että se oli oikeesti aika viehättävä nainen. Ehkei tän tarttiskaan olla mikään yhden yön juttu. Mä arvelin, että voisin pokata siitä itelleni seuraa pariksi kuukaudeksi. Se riittäis Lauralle; se uskois lopultakin, että meidän juttu on ohi ja jätkät ois kateellisia, kun mulla ois paljon kokeneempi nainen kuin niillä. Pari kuukautta, se ois varmaasti tarpeeksi.

Lopulta mä ehotin, että lähettäis himaan. Mua panetti aivan pirusti, ja täytyihän ensimmäisen Laurattoman illan saada arvoisensa päätös. Migen mä olin unohtanu aivan kokonaan. Toivottavasti mä pääsisin lähtemään sen muijan kanssa niin, ettei Migge huomaisi. Se alkais kuitenkin sammaltaa jotain yhteisestä taksikyydistä tai jotain, enkä mä todellakaan kaivannu Migen kaltaista apaattista kaveria sammuttamaan mun pokani seksin kaipuuta. Se nainen heitti päänsä takakenoon ja nauro jotenki kuplivasti. Se totes, että hänelle sopii. Meidän pitäis kuitenkin mennä mun luo. Mä olin kyllä aatellu, että oltais menty sen luo, ettei se suotta näkis, missä mä asun. Sehän saattais lopulta paljastua samalla tavalla takertuvaksi kuin Laura ja ruveta rimputtamaan mun ovikelloa illasta toiseen. 

Pakkohan mun oli suostua, kun se sanoi, ettei halunnut herättää lapsiaan. Siitä ois ollu noloa, jos sen lapset ois nähny sen tuoneen kotiin mun ikäisen pojan.

Mä heräsin joskus vähän ennen puolta päivää. Sitä naista ei näkyny, mutta kämpillä leijui hajuvesi, joka ei ollut Lauran, joten mä en varmasti ollu humalapäissäni uneksinu niistä öillisistä orgioista. Se oli varmaan menny suihkuun, sillä täytyhän silläkin olla yön jäljiltä hiki. Mulla kolotti joka paikkaa. Mä en ois ikinä uskonu, että varttuneet naiset jaksaa niin kauan. Hitto, mä olin ollu yöllä pukilla enemmän kuin Lauran kanssa kokonaisen viikon aikana.

Kämppä oli hiljanen. Mä makasin joka ikinen lihas kipeenä sängyssäni ja kuuntelin. Mä venasin viitisen minuuttia kuvitellen, kuinka mun pokani puunais itteensä vessassa. Peseytyis huolellisesti ja levittäis väriä silmäluomiin, rajais itelleen täydelliset huulet. Sitten mä tajusin, että suihkun lorinaa ei kuulunu.
Mä loikkasin ylös sängystä. Ensiaskeleilla mä löysin alavartalostani lihaksia, joista en ennen ollu tienny mitään. Hitto! Mä olin nainu itteni rammaksi.

Vessan ovi oli raollaan, eikä sisältä loistanut valoa. Mä kurkistin varovasti oven raosta ja vilkasin jopa suihkuverhon taakse. Ei se mimmi ollu siellä. Mä raahustin takas makuusoppeen ja rymähdin mahalleni sänkyyn. Kohta ois pakko ottaa buranaa, oli aika karmee olo.

Mä keräsin voimia tovin ja yritin uskoa, että se nainen oli lähteny mun nukkuessa. Nukkuessa! En mä voinu ymmärtää, miksi. Ei se ollu edes niin ruma, ettei ois uskaltanu näyttää naamaansa päivänvalossa. Naisia on tosiaankin aivan mahdoton tajuta.

Sitten mulle tuli mieleen ne sen lapset. Ehkä ne olivat soittaneet sille ja ihmetelleet, missä mutsi viipyi. Niin sen täytyi olla! Se oli joutunu lähtemään himaansa, koska sen lapset olivat huolestuneet. Kai ne sen kakarat olivat jotenki uusavuttomia. Mä räjähdin helpottuneeseen nauruun, kun tajusin mistä oli kyse.

Kun mä hörpin nojatuolissani iltapäiväkahviksi muuttunutta aamukahviani, mä huomasin, että työpöydällä oli joku siististi taiteltu paperi. Mä en muistanu sellasta, mutta arvasin kyllä heti, mikä se oli. Se nainen oli tietysti jättäny yhteystietonsa ja oottais kovasti jo soittoa. Hah.

Mä kurotuin ottamaan paperin ja taittelin sen auki. Paperilla ei ollut puhelinnumeroa, ei nimeä, ei mitään, mikä olis selittäny naisen lähdön. Siinä luki pyörein, elämääsyleilevin kirjaimin kiitos, ei mitään muuta. Mä tuijotin kauan sitä tuskallisen niukkatekstistä arkkia, ennen kuin huomasin, että sen välistä oli luiskahtanut jotain lattialle.

Lattialla mun jalkojen juuressa oli tasaiseksi siloiteltu kahenkymmenen euron seteli, jonka keskellä komeili rusehtavan punainen suudelma.    

Täydellinen suhde

Vessanpönttöön valui tahmeaa verta, joka raidoitti posliinin räikyvän juovikkaaksi. Kirkkaanpunaisen raidoituksen joukossa oli siellä täällä muutamia lähes mustia, hieman hyytyneitä veriklönttejä. Taas kerran iloisen kirjavat pöntön reunat ilkkuivat  minulle ja julistivat suureen ääneen, ettei suurin ja ainoa toiveeni täyttyisi tässäkään kuussa.
    Huuhtelin wc-pöntön raivokkaalla painalluksella, vaikka tietysti tiesin, ettei se ollut syyllinen suruuni. Syyllinen joi keittiössä aamukahviaan ja nautti rauhallisesta lehdenlukutuokiosta. Nämä kiireettömät, metelittömät aamut olivat Jarin mielestä niitä suurimpia syitä siihen, miksi meidän elämämme oli täydellistä juuri näin.
    Tietenkään minun ei olisi pitänyt olla vihainen saati sitten yllättynyt. Jari oli tehnyt mielipiteensä selväksi jo suhteemme alkumetreillä, mutta minä olin idioottimaisesti ajatellut, että saisin hänet kyllä kiedotuksi sormeni ympärille. Ei kai hän voisi kieltää rakastamaltaan naiselta näin merkittävää asiaa? Haaveiluni oli ollut lapsellista. Jari oli määrätietoinen ja itsekeskeinen ihminen. Ei hänen egolleen sopinut se, että hän olisi muuttanut mielipidettään.
    Peilistä minua katsoivat väsyneet, kalpeat kasvot. Nenän pielessä paistatteli läpimitaltaan sormenpään kokoinen tuore finni. Jo tämänkin takia asialle olisi ollut syytä tehdä jotain! Eikö Jari vieläkään tajunnut, että näytin aivan hirveältä monsterilta, kun täti tuli kylään? Miten saisin Jarin ymmärtämään, että paitsi psyykkisen tasapainoni myös ulkoisen habitukseni vuoksi tädin vierailut täytyi saada loppumaan?
    Etsiessäni peilikaapista väsymyksen merkit peittävää meikkivoidetta osui käsiini paketillinen Näkkejä. Edes pakettia avaamatta tiesin siitä puuttuvan vain kolme, vaikka se oli poistettu suojakääreestään jo toista kuukautta sitten. Meidän sänkymme jouset eivät enää nykyisin laulaneet kuten vielä pari vuotta sitten, jolloin olin vielä elätellyt ruusunpunaisia toiveitani. Minä olin saavuttanut pisteen, jossa seksi ilman lisääntymistä on ajan haaskausta. En tiedä, oliko Jari edes huomannut intohimoni hiipuneen. Hän oli ollut vastaankaltaisessa tilanteessa aiemminkin, ja ehkä hänen mielestään olimme eläneet parisuhteessa jo niin kauan, että oli jossain määrin luonnollistakin, että aviovuoteessa vain nukuttiin. 
    Kavala aate juolahti mieleeni juuri, kun oli palauttamassa Näkkejä takaisin kaapin kätköihin. Säikähtäneenä terästin kuuloani: Jari kuului kolistelevan turvallisen kaukana keittiössä.
Hiivin hiljaa ompelukaapilleni ja etsin neulatyynystä ohuimman ja teräväkärkisimmän neulan. Kasvot syyllisyyden tunnosta helottaen varvistelin takaisin vessaan ja lukitsin oven huolellisesti, vaikka en normaalisti tehnyt niin koskaan kotioloissa. Työskentelin keskittyneesti wc-pöntön kannella istuen. Alumiinikuori toisensa jälkeen antoi vastustelematta periksi. Silottelin lävistyskohtaa sormella, jotta törröttävät reunat eivät paljastaisi konnantyötäni ennen aikojaan. Minun piti olla erityisen tarkka, sillä jos minä en kaivannut intiimejä hetkiä Jarin kanssa, en minäkään enää aiheuttanut Jarissa sellaista himon myrskyä, että edes niinä viime aikojen harvoina rakastelukertoina kondomi olisi pitänyt luiskauttaa katsomatta paikalleen. Saatuani petollisen työni päätökseen sujautin paketin takaisin paikalleen peilikaappiin.
Peilin edessä harjoittelin hetken viatonta ilmettä. On merkillistä, että syyllisyys paistaa kasvoilta niin herkästi silloin, kun ketään ei oikeasti ole edes vahingoitettu. Tuskin olisi voinut näyttää syyllisemmältä, jos olisin juuri tehnyt murhan, vaikka lain edessä en ollut mihinkään rikokseen syyllistynyt. Se, että minä olisin saanut haluamani, ei olisi ollut keneltäkään toiselta pois, ei ainakaan Jarilta.
    Keittiössä kaadoin ison mukin piripintaan kahvia ja hivuttauduin hiljaa pöydän ääreen vastapäätä Jaria, joka ynähti tervehdykseksi. Rikollinen hiiviskelyni ei aiheuttanut hänessä minkäänlaista reaktiota, hän vain käänsi uuden ulkomaanuutissivun eteensä ja silmäili sitä otsa syvissä rypyissä. Oli hyvin tyypillistä, että kolmannen maailman surut koskettivat häntä enemmän kuin minun tuskani tai epätoivoiset tekoni.
Aluksi olin yrittänyt jakaa suruni Jarin kanssa, mutta vuosi sitten olin luopunut yrityksestä saada hänet ymmärtämään tilanteeni. Se, mikä hänelle olisi mahdollista vielä vuosia, muuttui minulle koko ajan mahdottomammaksi. Enää en niinkään tuntenut asiasta surua vaan viiltävää, raivoavaa vihaa.
    Juotuaan kahvinsa Jari suukotti kevyesti otsaani ja lähti töihin. Minä olin hymyileväni hänelle, vaikka mieleni teki läimäistä häntä avokämmenellä poskelle. Mikä oikeus hänellä oli yksin tehdä meitä molempia koskevia päätöksiä? ”Rakkaani, ajattele lapsiakin”, Jari oli sanonut viimeksi asiasta keskustellessamme. Jari ei tuntunut ymmärtävän, etten minä muuta ajatellutkaan kuin lapsia.
    Kuulin Jarin starttaavan ja kaasuttavan ulos pihasta onnellisen ymmärtämättömänä. Heti auton äänen vaimennuttua pinkaisin mukeineni baarikaapille ja terästin jo haalenneen kahvini viskillä. Sen avulla aamun pettymys oli ehkä hivenen helpommin kestettävissä. Selasin lehden laiskasti läpi siemaillen samalla juomaani. Varmuuden vuoksi kävin vielä kurkistamassa vessaan. Istuinrenkaan valkealla pinnalla hohti pieni punainen pisara, jota en ollut aiemmin huomannut pyyhkiä. Tempaisin rasiasta kosteuspyyhkeen ja jynssäsin renkaan puhtaaksi.
Siinä siivotessani vessaretkeni jälkiä keksin, miten saisin Jarin tuntemaan olonsa ansaitun epämukavaksi.
       
                       * * *

Seuraavana aamuna hiivin vessaan paljon ennen Jarin heräämistä. Hoidin asiani, pesin käteni ja olin juuri huuhtelemaisillani irvokkaan näköisen wc-pöntön, kun muistin eilisen katalan suunnitelmani. Tuho näytti täydelliseltä: Pöntön sisus oli kaukana kiiltävän valkoisesta posliinista. Se oli kuorrutettu punaisella, liisterimäisellä nesteellä, joka edelleen valui hitaasti kohti tuhriintunutta serlasatiinia.
    Mielenvikaisesti hymyillen matkasin keittiöön. Askeleet tuntuivat uskomattoman kevyiltä – olin viimeinkin aloittanut sotani äitiyden vastustajaa vastaan.
Jari  raahusti naama nyrpeänä keittiöön, kun olin siemailemassa toista kahvikupillistani. Keskisuomalaisenkin olin kahlannut jo kahteen otteeseen läpi ja ennättänyt syventyä pariin uutiseen tarkemminkin kuin olisi ollut tarvetta. Jari kaatoi itselleen kupillisen ja rysäytti istumaan minua vastapäätä. Hän ei puhunut mitään, tuijotti minua vain närkästyneenä ja tuhahteli välillä kuppiinsa. Vain vaivoin sain estettyä itseäni kysymästä, mikä häntä noin kovasti jurppi.
Lopulta Jari uskoi, etten aikonut huomata hänen mielenosoitustaan. Hän laski kupin käsistään ja rykäisi. Vilkaisin häneen ohimennen ja kumarruin sitten taas tutkimaan erästä artikkelia. Vedenpuhdistamoon uutta teknologiaa, tajusin otsikon mainostavan. Hitto, Jari ei ikinä uskoisi minun olevan siitä oikeasti kiinnostunut. Kiireesti käänsi esiin uuden sivun ja toivoin, ettei Jari ollut huomannut lapsustani.
”Hmm”, Jari aloitti tunnustelevasti, vaikka selvästi kuulinkin ärtymyksen pilkahtelevan hänen näennäisen rauhallisen äänensä takana, ”unohtuikohan sulta jotain?”
”Unohtuiko multa jotain?” toistin mekaanisesti. Hyvä tuuleni oli kaikonnut. Unohtuikohan sulta jotain? Mieheni puhui minulle kuin esikouluopettaja käsipesun unohtaneelle pojanviikarille.
”Niin. Vessassa.”
”Vessassa?” tajusin kuulostavani halvalta papukaijalta. Yhä selvemmin näin edessäni pienen, siisteyskasvatuksen unohtaneen pojan wc:n ovella.
”Kauhean epäkorrektia jättää pönttö huuhtelematta, kun on ---”, Jari mokelsi ja keskeytti lauseensa huomatessaan kahviin sulaneen sokerin muodostaneen harvinaisen kiinnostavan kuvion kahvikupin pohjalle.
”Kun on mitä?” kysyin tavoitellen ääneeni aitoa hämmennystä. Jari kallisteli mukiaan ja tiiraili pohjan kuviota huolellisesti eri suunnista. ”Sieltä kupistako sä vastausta ennustat?”
”Verta”, Jari äyskähti lopulta pamauttaen kahvikuppinsa pöytään, ”verta joka paikassa. Ihan totta, nainen, vessa on sen näköinen kuin siellä olisi sika tapettu.”
Ennen kuin ennätin vastata, Jari oli kolauttanut oven perässään kiinni ja veti kenkiä jalkaansa eteisessä. Ehdin juuri ja juuri pyyhkiä voitonriemuisen virneen kasvoiltani hänen vielä kurkistaessaan oven raosta ja murahtaessa heipat. Jos jo satunnainen täti Punaisen tapaaminen oli saanut Jarin näin ärhäkäksi, millaiset vaikutukset strategiallani lopulta olisikaan? Nappasin ohimennen lääkekaapista pari Aspiriinia vatsanseudun kolotukseen ja lähdin tyytyväisesti myhäillen päivän töihini.

                     * * *

”Laitatko kahvia, kulta? Poika tulee kohta käymään”, Jari huikkasi tervehdykseksi ja kiirehti samantien työpäivän päätteeksi suihkuun. Harmikseni hän näytti tyystin unohtaneen häntä aamulla vessassa odottaneen näyn. Heitin kanavakangastyön laiskasti käsistäni ja raahustauduin keittiöön sadatellen mennessäni mieheni typeryyttä. Erityisesti hänelle luettakoon synniksi se, että hän kutsui lapsiaan pojaksi ja tytöksi. Jarilla on persoonaton suhde lapsiinsa: Poika tulee käymään. Tyttö soitti juuri, olin kuullut hänen sanovan lukemattomia kertoja. Hitto vieköön, eikö ihmiselle anneta nimi juuri siksi, että hänet voidaan identifioida, erottaa kaikista muista! Eikä riittänyt, että Jari pojatteli ja tytötteli lapsiaan minulle, hän teki niin silloinkin, kun lapset olivat paikalla. Persoonattomat substantiivit olivat jo jossain määrin muuttuneet hänen lastensa kohdalla etunimiksi – minä en saanut pinnistetyksi mieleeni heidän virallisia ristimänimiään. Olisiko Jarikin voinut ne unohtaa? Ehkei Jari halunnut kolmatta lasta, koska sen jälkeen hän ei enää voisi puhua lapsista anonyymisti? Vai voisiko? Poika-Bee opettelee juuri pyöräilemään. Kakkostyttö on motorisesti hyvin kehittynyt, kuulin kauhukseni Jarin äänen selittävän.
    Katoin pöydän. Olin juuri saanut viipaloitua pullan, kun ovikello pirahti. Huusin Jaria kiirehtimään, sillä minulla ei ollut mitään aihetta rupatella hänen poikansa kanssa. Päästin pojan sisälle ja pakenin olohuoneeseen epärealististen saippuasarjojen maailmaan. Niiden päähenkilöille siunautui lapsia olivatpa he sitten 15- tai 55-vuotiaita, miehettömiä tai kohtunsa poistatteneita.
    ”No terve”, Jari kailotti ja mäiskäisi poikaa olalle. ”Mitä äidille kuuluu, oletko käynyt katsomassa?”
    En jäänyt kuuntelemaan heidän jutusteluaan. Niin epäreilua kuin sen tiesin olevan, koin Jarin pojan olevan osasyyllinen siihen, että oma sylini oli edelleen tyhjä. Ilman häntä ja hänen sisartaan Jari olisi saattanut tuntea samanlaista kaipuuta kuin minä. Ehkä. Kypsässä neljänkymmenenviiden iässä hän oli tosin siinä määrin tottunut vaivattomaan elämäänsä, ettei välttämättä osaisi kaivata siihen muutosta.
    Hetken kuluttua Jari saatteli poikansa ovelle. Oven kolahdettua kiinni hän porhalsi kiihtyneenä olohuoneeseen, jossa istuin syventyneenä saippuaoopperan maailmaan.
    ”Tätä et kyllä usko”, Jari pajatti, ”mutta Poika kertoi Jatan olevan raskaana. Ei helvetti, ajattele nyt; tulla velipuoleksi siinä vaiheessa, kun itsekin voisi olla isä!”
    Jari seisoi tovin televisioruudun edessä ja näytti miettivän ex-vaimonsa yllätysraskautta intensiivisesti. Jari oli täysin vakuuttunut siitä, että tietoa oli häneltä tarkoituksellisesti pimitetty; olihan Jatan raskaus edennyt jo hyvän matkaa yli puolenvälin. Kohta pitäisi ostaa hempeän pinkki tai suloisen sininen nuttu, jolla osoittaisimme, ettemme kanna kaunaa, Jari hahmotteli. Kanna kaunaa? Missä mielessä meidän olisi pitänyt tuntea kaunaa Jattaa kohtaan? Hän ja Jari olivat lopettaneet oman epäonnisen avioliittonsa jo vuosia sitten. Minä en uskonut olevani siihen syyllinen, vaikka olinkin jo niihin aikoihin Jarin tuntenut.
En halunnut Jarin suunnittelevan mitään vauvalahjan ostoa. Minun hankittavakseni se kuitenkin jäisi, enkä tiennyt mitään kamalampaa kuin lastenvaateliikkeessä asioiminen. Seiniä kiersi hyllymetreittäin vain ja ainoastaan kahden värisiä vaatteita, aivan kuin kaikki vanhemmat haluaisivat pukea lapsensa sukupuolisesti leimaavin värein. Uskottelin itselleni, että vaatteiden mielikuvituksettomat värit olivat syy vauvanvaateliikeallergiaani. Tietysti tiesin, miksi oikeasti niitä välttelin.
Ärsyyntyneenä yritin kurkkia sarjan tapahtumia Jarin kiduttavan hyvin treenatun takapuolen ohi, mutta en pystynyt keskittymään. Yllättäen hän pinkaisi vessaan ja kuului kolistelevan peilikaapilla.
    ”Ai saamari, olipa hyvä, että tarkistin”, hän huikkasi oven raosta. Suljin television. Vähäpätöiset lemmenhuolet eivät enää kiehtoneet minua.
    ”Niin mitä?” yritin esittää kiinnostunutta, vaikka mieluiten olisin mennyt saunaan löylyttämään murheeni kunnolla.
    ”Nämä kortsut. Näissä on parasta ennen -päivä ensi kuussa. Taitaa olla viisainta heittää nämä roskiin ja ostaa tuoreet tilalle. Kamalaa, jos sinäkin paukahtaisit paksuksi”, Jari vaahtosi heiluttaen kondomipakettia nenäni edessä. Paukahtaisin paksuksi? Jos se noin vain paukahtaen kävisi, olisin saavuttanut tavoitteeni jo aikapäiviä sitten. Olin kyllä kuullut naisista, jotka tulivat likipitäen vahingossa raskaaksi, mutta valitettavasti itse en kuulunut tuohon ryhmään, ja nyt Jari heitti henkilökohtaisesti viimeistelemiäni kumeja pois. Tunnontarkka neulatyöskentelyni oli siis ollut täysin turhaa.
”Mitä ihmettä se Jattakaan on ajatellut, kun vielä vääntää kakaran? Poika ja Tyttö jo niin isoja, ettei mistään sisarussuhteesta voi puhuakaan”, Jari jatkoi päivittelyään vessan puolelta. Wc:n poljinroskiksen kansi kolahti, ja siihen kolahdukseen toivoni sammui.
    Vatsa pullotti turpeana ja jalkoväliä särki vimmatusti. Kulautin kaksi Aspiriinia kurkusta alas ja yritin olla mulkoilematta Jaria. Hän tuntui olevan ex-vaimonsa uudesta äitiydestä niin aidosti järkyttynyt, että omat kuukautiskipuni tuntuivat pahenevan monella asteella. Orastava jumputus ohimoiden tietämillä uumoili lähestyvästä migreenistä, josta oli tullut uusin punaisten päivieni tunnus.
    Olin jo käpertyneenä peitteiden alle, kun kuulin Jarin puhuvan Tytön kanssa puhelimessa. Äänensävystään päätellen hän oli edelleen kiihtynyt ja arveli Tytönkin olevan järkyttynyt. Lopetettuaan puhelun Jari kolisteli makuuhuoneeseen. Hän kiskoi t-paidan päänsä yli ja potki farkut jaloistaan.
    ”Ai jumalauta, mikä uutinen”, hän päivitteli ja heittäen päälleni oman puolensa suuresta paritäkistämme kömmersi vuoteeseen.
    ”Hmm”, yritin kuulostaa myötätuntoiselta. Muistelin oman äitini sanoneen, että se on aviovaimon tehtävä. Tukea miestään vaikeina aikoina. Todennäköisesti hän oli tarkoittanut jotain työttömyyden tai sairauden kaltaista vastoinkäymistä, mutta niitä ei meidän suhteemme ollut kokenut eikä tulisi kokemaankaan.
    ”Kokea kaikki se paska uudestaan”, Jari mesoi, ”vaipparumbat, oksennustaudit ja uhmaiät, keskustelut lastenhoitajien ja opettajien kanssa. Ei helvetti, tekee pahaa jo pelkkä muistelu.”
    ”Ehkä ne ei ole Jatasta pahoja muistoja”, koetin hillitä Jaria, mutta hän oli aina ollut sitä tyyppiä ihminen, joka ei ymmärrä vihjailuja.
    ”Vanha se jo on, muttei dementoitunut. Ei niitä kärsimyksiä voi noin vain unohtaa. Luulisi sen ikäisen naisen jo tietävän, miten ehkäisyä käytetään.”
    ”Vois melkein kuvitella, että Jatan raskaus koskettaa sua jotenkin henkilökohtaisesti”, irvailin yrittäessäni kietoutua tiiviimmin peittoon. Kipu jomotti niin pömpöttävässä vatsassa kuin ohimoillakin, ja lämpö helpotti hieman oloa.
    ”Ehei, säälittää vain. Onneksi meillä on täydellistä”, Jari huokaisi, kurottautui suikkaamaan suukon kivistävälle ohimolleni ja nukahti saman tien. Minä valvoin vielä pitkään ja tuijotin täyttä matkalaukkua vuoteemme vieressä.

*Nimeämätön*

”Kyllä mä muutun! Ihan varmasti. Mä lopetan reenaamisen ja rupian olemahan Niinan kanssa enemmän”, Niko nikotteli auton etupenkillä. Hänen hartiansa nytkähtelivät välillä huomaamattomasti, vain äänen turpeasta kaiusta tiesi hänen itkevän. Hän rutisti kaljapulloa käsissään ja käänsi hätääntyneet kasvonsa Anssiin. Anssi katsoi keskittyneesti nokkapellillä komeilevia linnun jätöksiä. Tuntui nololta nähdä iso mies siinä tilassa.

”Mä soitan sille heti. Mä tierän, mitä mä haluun ja mä aion saara sen takaas”, Niko touhotti kopeloiden samalla kännykkää taskustaan. 
”Sen kakaran? Ootsä täysillä?”
”Mä tierän, mitä mä haluun”, Niko jankutti.
 "Sä et kuule tierä pualiakaan siitä, mitä se muija meinaa”, Anssi vastusti ja jarrutti rajusti lähestyessään risteystä. Niko huojahti eteenpäin ja kaljapullon suusta purskahti hänen housuilleen valkoista vaahtoa. Keväinen, pehmeästi pimenevä ilta iski viekottelevasti silmää auton ikkunan takaa, mutta Niko ei välittänyt. Hän etsi puhelimen muistista haluamansa numeron ja nosti kännykän korvalleen.
     ”Vittu. Saldoraja ylitetty”, hän ärähti ja kääntyi sitten katsomaan kuskiinsa. Anssi tuijotti keskiviivaa ja yritti selvästi olla näyttämättä vihaiselta. Tovin hiljaisuuden jälkeen Niko rykäisi ja jatkoi: ”Sillä ei oo mitään tekemistä. Sillä on tylsää. Moon kohrellu sitä huanosti.”
    ”Ja vitut. Sillä muijalla ois tekemistä vaikka kuinka, mutta kun sitä ei kiinnosta kuin heleppo elämä, kalja ja vieras kulli. Usko pois. Mä tierän.”
    ”Täh? Voi helvetti. Niina ei oo ikinä ollu kenenkään muun kanssa ---”
    ”Ja sulleko se siitä ekaksi kertoosi, jos ois ollu? Emmoo uskonu, että sä noin helevetin tyhymä oot. Ootsä ihan oikiasti sokia, vai ekkö sä tahro nährä, missä teirän niin sanottu suhre on menoos? Sari aina valittaa, että klopit näköö vaan sen, mitä ne tahtoo nährä, ja sun kohrallas se täytyy myöntää toreks”, Anssi paasasi. Hän huudatti autoa, vaihtoi nopeasti vaihteita ja katsoi vihaisena, kuinka nopeusmittarinneula kohosi päättäväisesti ylöspäin. Raivostutti. Hän oli yrittänyt kertoa kaiken varovasti ja jättää mustimmat kohdat pois, mutta Niko ei tuntunut antavan siihen mahdollisuutta. Pitäisi mennä täysillä päin. Ei vain ollut vielä varmaa, maksaisiko se vaivan.
    Niko oli hetken hiljaa. Hän lirutti pullon suusta viimeiset tipat suuhunsa, pudotti sen jalkoihinsa lattialle ja kaivoi muovipussista uuden oluen. Kohta he olisivat perillä. Oli jo kiire, jos hän aikoi ottaa kunnon pohjat.
    ”Meillä on menny vähän huonosti, kun mä en oo tarpeeks ---”
    ”Lopeta toi.”
    ”Mä en oo ollu tarpeeks sen kans.  Moon laiminlyöny sitä. Harjootuksia harjootusten perähän ja sitten kaljoottelemas kloppien kanssa.”
    Anssi puristi rattia rystyset valkoisina. Tuntui pahalta. Jos hän halusi välttää väistämättä lähestyvän sotkun, hänen pitäisi pudottaa pommi nyt tai viedä Niko takaisin kotiin. Paska iltahan tästä oli selvästi tulossa.
    ”Milloon sä tajuut, nottei Niinalla oo aikomustakaan olla sun kanssas? Se on raahannu jo kuukauren tavarootaan pikku hilijaa pois teiltä.”
    ”Se on mun syy.”
    ”Ja vitut on. Se on niin mukula, että luulee koko maaliman luorun vain sitä varten. Se käyttää sua hyväkseen. Ny se on kyllästyny ja haluu nährä muita miehiä.”
    ”Eikä haluu. Ei se oo sellaanen tyttö”, Niko protestoi.
    ”Joo, ei ookaan. Se on piilohuara.”
    ”Varo vähän, mitä puhut. Se on mun tyttöystävä.”
    ”Entinen. Jos sulla ois järkiä päässä, sä oisit hiton onnellinen, ku pääsit siitä eroon. Mä en voi tajuta, miten mies voi retkahtaa muijaan, joka kännipäissään roikkuu jokaasen vastaantulevan kaulas ja kuolaa niiren perähän. Eikä siitä pääse millään erohon, vaikka kuinka suorin sanoon puhuus. Ja sitten myähemmin lirkuttaa sulle, että älä nyt suutu, me ollahan vaan kavereeta. Se on niin i-h-a-n-a  kaverimiäs.
    ”Hetkinen”, Niko heräsi, ”mitä sä tarkootat, ettei siitä pääse millään erohon?”
    ”Emmitään”, Anssi puhahti. Hän kaarsi auton huoltoasemalle ja nousi tankkaamaan. Ilta oli kylmä ja muuttunut jo pimeäksi, pakkastakin taisi olla pari astetta. Jos vielä kiristyisi, voisi kotiin päin ajellessa olla liukasta. Anssi paukautti auton oven vihaisesti kiinni ja veti syvään henkeä irrottaessaan pistoolia tankista. Lakeus oli hiljainen, ja sitä tuntematon olisi saattanut luulla sitä ystävälliseksi.   
      Auto nieli ahnaasti bensan ja pulpautti viimeiset nesteet jo ylisekin. Anssi väänsi korkin tiiviisti kiinni, tönäisi kannen sen päälle ja harppoi kuskin paikalle. Ärsytti äskeinen purkaus. Eihän se oikeasti  edes ollut hänen ongelmansa. Niko istui hiljaa ja hörppi välillä pullostaan.
    ”Piruv viiliä”, Anssi manasi työntäessään vaihteen silmään. Nikoa ei kiinnostanut. Hän synkisteli katse ohi kiitävässä tutussa maisemassa eikä halunnut uskoa mitään, mitä Anssi puhui.
    ”Mutta se on jo kaks kertaa palannu mun luo”, Niko yritti vakuutella Anssia. Vastaukseksi hän sai tuhahduksen.
    ”Se on kaks kertaa palannu itkien mun tykö”, Niko vakuutti uudestaan.
    ”Kyllä varmasti. Eihän sillä oo mitään muuta paikkaa, mihkä mennä, ku kotona syntyy metakka ja isä alkaa huutaa. Mikäs sille sen helepompaa: tirauttaa pari kyyneltä. Kyllä se sen teköö, että saa sitten laiskana maata teillä pari päivää. Sen verran, että rupiaa taas tekemähän mieli muitten sylihin. Ja sitten se lirkuuttaa muille omahyväänen ilime naamallaan, että ottipa vaan Niko mut v-i-e-l-ä-k-i takaasi.”
    ”Jos se soittaa kahren viikon sisällä, mä otan sen takaasin”, Niko julisti pulloonsa.
Anssi kiristeli hampaitaan. Oli parasta luovuttaa, ennen kuin hän tulisi sanoneeksi jotain liian suoraa. Koko ilta oli hänestä silkkaa hulluutta, mutta miten hän olisi voinut kieltäytyä? Ärsytti vain suunnattomasti, ettei Niko ymmärtänyt koko kuvaa.
    Puustellin parkkipaikalta pojat suuntasivat kohti portsaria. Mies tunnisti heidät näöltä ja kättään iloisesti heilauttaen päästi heidät sisälle. Niko lompsi suoraan tiskille, mutta Anssi kierteli ratsaamassa paikan. Mitään automatkaa karmeampaa tämä ilta ei enää kaivannut.
    Yläkerran diskon puolelta Niina löytyi. Tyttö tanssi ystävänsä kanssa pää takakenossa ja katsoi katossa välkkyviä valoja. Jalat polkivat lattiaa nopeammin kuin olisi ollut tarve, ja Anssi arvasi Niinan olevan vaarallisen energisessä tilassa. Anssi istui nurkkapöytään miettimään seuraavaa siirtoaan ja tarkkailemaan tanssivaa tyttöä. Tältä etäisyydeltä hän saattoi ymmärtää Nikoa: päällisin puolin Niinassa ei ollut mitään vikaa, jos piti hänen kaltaisistaan luisevan laihoista naisista, jotka olivat yhtä pitkää jalkaa ja kättä.
Tuijottaen Niinan villin tanssin pyörteessä viuhuvia hiuksia Anssi puntaroi, kuinka hoitaisi tilanteen hillitysti. Ei tästä kenenkään ulkopuolisen tarvinnut tietää. Tietysti hän voisi yrittää puhua Niinalle. Ennen kuin hän ennätti päättää, mitä tekisi, oli Niko tuoppeineen lyyhistynyt hänen viereensä istumaan.
    Anssi yritti luotsata Nikon toisaalle, mutta ei onnistunut, sillä Niina oli jo huomannut heidät. Hän suuntasi päättäväisesti hieman keinuvin askelin heitä kohti ja pylläytti muitta mutkitta istumaan Nikon viereen.
    ”Niko! Niko, hei, juteltaasko vähän”, Niina liversi ja tarttui Nikoa käsipuolesta.
    ”Ei Niko ny joura, mollaan lährössä”, Anssi yritti. Niina loi häneen jäätävän katseen ja kuiskutti jotain Nikon korvaan.
    Anssi ei jaksanut kuunnella, kuinka Niina kujersi ja kiersi Nikoa sormensa ympärille. Tyttö hivuttautui koko ajan lähemmäksi ja lopulta kurottautui roikkumaan Nikon kaulaan. Vaikka oli hämärää, Anssi näki Niinan silmäkulmassa kimmeltävän jotain kosteaa, jonka voimalle hän ei mahtaisi mitään. Niko loisti, hän oli tyystin unohtanut äskeisen epävarman olonsa.
   Anssi laahusti takaisin alakertaan ja lyöttäytyi parin puolitutun seuraan. Illalla ei selvästikään ollut tarjota paskanjauhantaa parempaa. Ärsytti vain, että hän oli joutunut jättämään hyvät unet kesken tämän takia. Isän kanssa oli ihan tarpeeksi vaikeaa ilman, että joutui pellolle väsyneenä.
   Kello tikutti kohti aamua. Anssi oli juuri aikeissa lähteä hakemaan itselleen grilliltä purtavaa, kun Niko loikki horjuvin askelin portaat alas. Ilmeestä ei valitettavasti voinut erehtyä, ja  Anssi tunsi vatsansa muljahtavan epämiellyttävästi.
   ”Kuule, Niina tuloo meille. Lähretään heti”, Niko kiskoi narikasta nappaamaansa takkia niskaansa. Hänen katseensa oli hieman harittava, mutta päättäväinen.
   ”Miks?”
   ”Mitä miks?”
   ”Minkä tähren se tuloo?”
   ”Täh? Se ei voi elää ilman mua”, Niko loisti ja onnistui napittamaan farkkutakkinsa kaksi nappikerrosta vinoon.
   ”Jaa”, Anssi luovutti. Hän pyysi takkinsa narikasta ja lähti lampsimaan autolle. Hoitakoon Niko Niinan autoon, kun kerran taas huoli tämän elämäänsä. Taivas oli harvassa pilvessä, ja siellä täällä hohti himmeästi muutama väsynyt tähti. Ilma tuoksui pienelle pakkaselle ja jollekin, jota Anssi ei tunnistanut.
    Auto hyrisi jo kutsuvasti, kun Niina ja Niko huojuivat ulos Puustellin ovesta. Anssi väänsi autoradion isolle ja kiinnostui taas nokkapellin linnunpaskasta. Ei kai tässä auttanut kuin kestää mitä tuleman piti.
   Anssi ei halunnut ajaa Nikon kotitalon pihaan asti, vaan pudotti lastinsa jo pihatien päähän. Päärakennus, navetta ja hieman kallellaan oleva lato reunustivat piha-aukeaa, jonka pimeydessä traktori ja pari ikäloppua autoa vartioi talonväen rauhaa. Pihalampun valossa Anssi saattoi erottaa Nikon pikkusisarusten kiikun keinuvan hiljaa yöllisessä tuulessa, joka ajoi pilviä nousevan auringon tieltä. Anssi seurasi katseellaan, kuinka Niina ja Niko taivalsivat tummana häämöttävää taloa kohti pitkin kujaa, jota varjostavat koivut lykkäsivät jo uskaliasta hiirenkorvaa, vaikka yöt olivat vielä selvästi pakkasella. Puolivälissä kujaa pari pysähtyi, halasi hetken ja jatkoi sitten hoippuroivaa kulkuaan.
   Anssi pyöräytti autonsa kohti kotia. Peruutuspeilistä hän näki Niinan ja Nikon saapuneen päärakennuksen luokse. Niko oli jo kivunnut  kuistille ja roikki avainta kuistin poikkihirren päältä, mutta Niina istui sementtivaluportailla katse koivukujan päässä hyrisevässä autossa. Anssi painoi kaasun pohjaan ja lähti turhankin reteästi ruovitellen isolle tielle.
   Vaikka matkaa ei ollut kuin pari kilometriä, masensi yksinäinen ajo. Viime hetkeen asti Anssi oli uskonut Niinan sittenkin lähtevän hänen mukaansa. Se olisi ollut oikein, kyllä Nikokin sen olisi lopulta ymmärtänyt. Teki mieli kääntää auto ympäri ja päräyttää uudelleen Nikon pihaan puhumaan asia selväksi.
Kotipihassa Anssi liu’utti auton hiljaa talliin. Tarmon puuskassa hän veti tallin liukuovet kiinni, vaikka tiesikin sen turhaksi. Miten hän ei ollut muistanut sulkea niitä iltayöllä lähtiessään? Joku oli kuitenkin ehtinyt nähdä ovet avonaisina ja huomata, että sängyt olivat tyhjät. Hän seisoi tovin pihassa ja kuunteli. Linnut eivät vielä laulaneet, mutta navetasta kuului jo lehmien aamuista yninää ja yksittäistä ammuntaa. Todennäköisesti isä tulisi eteisessä vastaan.
    Anssi kiersi hiljaa talon viertä takaovelle ja hivutti itsensä äänettömästi aina avoimesta ovesta sisälle.  Keittiön suunnalta kuului kahvinkeittimen porinaa ja hiljaista keskustelua. Isä teki lähtöä navettaan, kuului kysyvän, mitä äiti aikoi laittaa lounaaksi. Kynnyksen ylitettyään Anssi unohti varovaisuuden, ja ovi narahti hänen perässään kiinni. Hyvällä tuurilla ja nopeasti toimien hän ehkä onnistuisi livahtamaan huoneeseensa, ennen kuin isä tajuaisi oven käyneen.
   Hätäisesti Anssi veti paidan päänsä yli ja heitti sängyn viereen lattialle. Farkkuihin kuluisi liiaksi aikaa, joten hän sukelsi  vuoteeseensa peitteiden alle ne jalassaan. Peiton suojissa hän sitten voisi kiemurrella niistä ulos, jos aika riittäisi. Käytävästä kuului jo painavia askelia, kun Anssi potkaisi farkut sängyn reunan yli lattialle. Vuodevaatteet tuntuivat kylmiltä.
    ”Missoot ollu?” isä kysyi. Hän seisoi oven suussa kahvikuppi toisessa kädessään, toinen käsi ovenkahvalla. Jossain isän hartioiden takana häilähti äidin hätääntyneet kasvot.
    ”Kylillä pyörin”, Anssi vastasi välttelevästi. Turhaan hän oli hiiviskellyt: isällä korvat eivät todellakaan olleet koristeena.
    ”Mihnäs siskos on?” isän ääni oli pelottavan hiljainen. ”Äite sanoo,  nottei sekään ollu yötä kotona.”
    Anssin silmissä vilahti sementtivaluportaat ja avainta tavoitteleva Niko. Koivukujan hiirenkorvat väpäjivät tuulessa.
    ”Ei näkyny Niinaa”, Anssi vastasi ja nousi kiskomaan vaatteet takaisin päälleen.

Hyvästit

Taivas sylki lunta suurina harmaina hahtuvina, ja maa oli yhtä harmautta taivaan kanssa. Kaikki, minkä ikkuna näytti, oli sameaa, likaisen harmaata seinää, josta ei pystynyt  erottamaan mitään yksittäisiä muotoja tai rajoja.

Minä istuin suuressa upottavan pehmeässä nojatuolissa. Sen päällys oli suuriruudullista, punertavan ruskeaa kangasta, jota oli joitakin vuosia sitten saanut ostaa Välikadun pölyisestä pienestä kangaskaupasta kolmella eurolla metrin. Se ei sopinut muuhun sisustukseen, mutta olin raahannut sen olohuoneeseen päättäväisemmin kuin koskaan olin tehnyt mitään. Se oli minun, minun voitonmerkkini, vaikka olinkin joutunut tuomaan sen sinne, minne se ei kuulunut sen paremmin kuin minäkään.

Minä istuin, istuin ja tuijotin ympärilleni yrittäen ymmärtää, että olin taas siellä. Taulu seinällä näytti pienemmältä kuin aikaisemmin, ja sen värit haalistuneilta. Muuten kaikki oli niin kuin silloinkin, vaikka mikään ei ollut samoin. Jopa Dostojevski oli siinä, mihin muistin sen silloin laskeneeni. Sen päälle oli laskeutunut kerros sitkeää pölyä, johon piirsin sormella huutomerkin.

Puhelin pirisi. Would you love a monsterman,  se rääkyi. Soittoäänen valinta oli ollut minusta hauska vitsi, mutta enää en ajatellut niin. Lordi yskähti ja vaikeni. Hetken kuluttua puhelin värähti uudelleen, piippasi pari kertaa viestin merkiksi ja jäi loistamaan kalseaa valoa ympärilleen. Kurotin puhelimen käteeni ja kurkistin näyttöön. Ruudulla välkkyi kirjekuoren kuva ja merkintä 10 puhelua. Kirjekuoren takaa paljastui numerosarja, jota en halunnut nähdä. Viestiä lukematta ohjelmoin kännykän äänettömälle ja heitin sen takaisin pöydälle. Siihen se jäi hohtamaan uuden saapuvan puhelun merkiksi.

Olin ahminut erilaiselta, mutta silti oudon tutulta vaikuttavaa huonetta kyllikseni. Muistin taas kaiken, mikä minun oli ollut pakko unohtaa.  Äiti oli sanonut, että näin tulisi käymään. Silloin olin nauranut ivallisesti, mutta nyt ymmärsin, että äiti oli tiennyt. Tiennyt aivan samoin, kuin hän oli aistinut vaarin kuolleen. Lemminkäisen äiti ei ollutkaan pelkkää mytologiaa.

Minua ihmetytti, etten ollut vielä nähnyt äitiä. Silloin ennen hän oli ollut alati läsnä, silloinkin kun oli töissä. En muistanut menneisyydestäni montakaan onnellisen yksinäistä hetkeä. Raahatessani illalla painavaa nojatuolia rappukäytävästä sisälle olin ollut huojennut saadessani tehdä sen rauhassa. Olin pelännyt äidin istuvan vahingoniloisena olohuoneen keinutuolissa ja kähisevän, että niinhän minulle kävi kuin hän oli sanonut. Ehkä olin saanut olla rauhassa, koska olin tullut sinne niin myöhään illalla. Äiti ei piitannut yöelämästä, sanoi sen vanhentavan ihon ennen aikojaan. Siellä äiti kuitenkin oli; saatoin aistia hänen läsnäolonsa, vaikka hän vielä olikin ollut hiljaa. Yhtä varmaa oli se, että äiti tiesi minun tulleen. Eihän se, mitä hän on jo monta vuotta odottanut, voisi olla hänelle yllätys.

Nousin ylös upottavasta tuolista. Seisoin hetken keskellä lattiaa ja venyttelin kissamaisesti, mutta katseessani ei ollut intohimoista saalistuksen ilmettä, ei myöskään unista raukeutta. Olin täynnä pelokasta päättäväisyyttä, joka kohdistui kaikkeen. Ojentelin vielä muutamaan otteeseen käsiäni ja astelin painavin askelin ikkunan ääreen. Äiti ilmestyi viereeni ja painoi oman ryttyisen nenänsä kiinni lasiin. Aamutakin alta pilkisti sama helmenharmaa yöpaita, jota hän oli käyttänyt silloinkin, kun olin täältä viimeksi lähtenyt. Hän seisoi hetken vaiti kuin hänellä ei olisi asiaa ollutkaan.

”Moon täällä niin kauan kuin sää mua tarvittet”, äiti pamautti. ”Paree meirän on yhressä, äiren ja tyttären.”

Lumisade ulkona oli riistäytynyt täysin hallinnasta ja piiskasi maata suurilla, likaisen painavilla tuppailla. Luhtitalon roskakatoksesta eksynyt roskalaatikko oli jo täydellisesti peittynyt lumen alle, eikä taivas vieläkään tuntunut saaneen tarpeekseen. Katsoin sivusilmällä äitiin. Hänen ohuet huulensa supattivat ikkunaruutuun jotain, josta vain vaivoin sain selvän. ”Se on julmaa, ku Jumala rankasoo. Se on jämerä ukko.”

WC:n valokatkaisin oli hautautunut violetin froteepyyhkeen alle häpeämään. Saatuani valon syttymään huomasin äidin seuranneen minua vessan ovelle. Hän nojasi kevyesti oven karmiin ja tarkkaili jokaista liikettäni. Laskiessani altaaseen vettä kuulin jotain märkää ja painavaa paiskautuvan parvekkeen raskailla tummanvihreillä samettiverhoilla peitettyyn lasioveen.

”Tieräkkö, minkä tähren verhot on ikkunoossa?” äiti jutteli välittämättä siitä, että häiritsi toimiani. En vastannut mitään. Miksi olisinkaan? Ei äiti odottanut vastausta. ”Jokku sisustushörhöölijät sanoo, notta verhoolla vaihretaan tilan tunnelmaa”, äiti jatkoi keskustelusävyyn, mutta minä tunsin hänet paremmin. Ei tässä keskustelusta ollut kyse.  ”Verhoolla peitetään, piretään vierahat ulukona ja perhe sisällä”, kuulin äidin äänen. Lasiovi helähti taas.

Edes oveen vilkaisematta tartuin kevyellä peukalo–etusormi-otteella  sukkahousuihin, jotka lojuivat pyykkikoneen päällä. Sitten napsautin sormeni kiinni mustiin ja harmaisiin, joissa kiemurteli ohuita mustia tulenlieskoja. Äiti hymähti närkästyneesti. Hän oli työntänyt itsensä seurakseni vessaan ja istui pöntön kannella pienenä ja kireänä papiljotit päässä. En muistanut nähneeni niitä olohuoneessa. Upotin housut lavuaarissa lainehtivaan lämpimään veteen ja huljuttelin niitä siellä edestakaisin, väänsin, rutistin, puristin, upotin ja hukutin. Peilistä heijastui pari kiukkuisia silmiä, ja niitä vilkaistessani tiesin, ettei kyse ollut enää sukkahousupyykistä. Suurempia asioita tässä pestiin.

Kun väänsin sukista vettä, kantautui rappukäytävästä voimakkaita ääniä. Rutistin sukkahousut mytylle ja nakkasin jokaisen mytyn erikseen takaisin pyykkikoneen kulmalle. Ne näyttivät pieniltä kissanpennuilta, jotka hakivat toisistaan turvaa ja kyyhöttivät siksi liikahtamatta toinen toisensa kyljessä kiinni. Naurettavasti minäkin uskoin, että liikkumatonta saalista ei huomata.

”Minkä tähren soot ku tikku paskassa? Pelekääkkö?” äiti töksäytti. ”Kyllä maalimaan meteliä mahtuu, ei sen tähren tartte syrämen läpättää.”

Mustat sukkahousut pujotin puolihuolimattomasti kuivaustelineelle roikkumaan. ”Varo roiskeita”, äiti äyskähti, ja heitin käsipyyhkeen lattialle imemään valuvan veden. Äiti pitäisi jotenkin saada täältä pois, sillä en uskonut voivani asua täällä, jos hän väijyisi nurkissa.

”Mene pois”, kuiskasin hiljaa. Tiesinhän minä, ettei siitä mitään hyötyä ollut, mutta tunsin itseni vahvemmaksi uskallettuani puhua.
"Moon täällä justiinsa niin kauan, kuin sää tarttet mua", äiti toisti ja nyökytti päätään. 

Tarttuessani seuraaviin sukkahousuihin kuulin ovikellon kilahtavan käskevästi. Jäykistyin kuuntelemaan. Parin raivokkaan kilahduksen jälkeen eteisestä kantautui tömähdys kengänpohjan osuessa siihen.

Hetken kaikki oli hiljaista. Sitten kenkä kokeili oven kestävyyttä toistamiseen. Kuulin naapurioven narahtavan auki, sitten kumean ja kimeän äänen sekoittuvan toisiinsa niin, ettei sanoista saanut selvää. Ovi sai vastaanottaa vielä pari raivostunutta muksausta, ennen kuin käytävään laskeutui pahaenteinen hiljaisuus.
Raahustin keittiöön, napsautin vedenkeittimen päälle ja istahdin ruokapöydän ääreen kädet turtina sylissäni.

Olin yrittänyt lukita äidin vessaan, mutta siinä hän taas istui lempipaikallaan keittiöjakkaralla hellan vieressä, selkä suorana ja silmissään kaikentietävä katse. Hän ei sanonut mitään, mutta en yllättynyt lainkaan, kun hänen kasvoilleen nousi säälimättömän ivallinen ilme, kun jytinä oven takana alkoi uudelleen. Ovi kumahteli nyrkityksen voimasta, ovikello kilahteli epätasaisesti. Käytävästä kantautuvaa kumua ahdistavampaa oli äidin yhtäkkinen hiljaisuus. Jätin äidin vartioimaan höyryävää vedenkeitintä ja pakenin itse siihen ainoaan paikkaan, jonka koin omakseni. Ruudullinen nojatuolini otti minut syliinsä yhtä ymmärtävästi kuin ennenkin, ja hetken uskoin olevani muualla.

Samalla hetkellä, kun nyrkitys muuttui korviaraastavaksi kutsuhuudoksi, tartuin pöydällä lojuvaan Dostojevskiin ja pylläytin sen merkin kohdalta auki. Rikos ja rangaistus  levisi silmieni eteen. Syrjäsilmällä erotin äidin ovensuussa. Hiukan kiero hymy kohosi hänen huulilleen, kun viereisen asunnon ovi jymähti auki ja määrätietoinen ääni halkoi ilmaa. Olin luullut lapsuuteni suurimman pelon, vanhan kyömynenäisen hammaslääkärin, jo kuolleen, mutta saatoin erottaa hänen äänensä käytävästä yhtä selvästi kuin näin äidin.

Häly rappukäytävässä hiljeni poliisiauton sireenin vonkuessa pihaan. Vielä maijan sukellettua takaisin iltapäiväruuhkaan istuin kauan ja odotin. En kuullut kuin hiljaisuuden.

Iltateen join yksin. Äiti oli viimeinkin malttanut mennä.

Reunuksia vain

Eilen Elina kertoi miulle syöneensä foolihappoa jo puoli vuotta. Se oli kuulemma päätynyt sitä kokeilemaan, koska  perinteiset menetelmät eivät olleet tuottaneet toivottua tulosta kolmen kierron jälkeen. Eihän suomalainen kansanterveysjärjestelmä vielä muutaman hedelmättömän kierron jälkeen ota ongelmaa tosissaan, vaan itse siihen on ratkaisu etsittävä. Jossain naistenlehdessä oli kehuttu, että foolihappo lisäisi raskautumisen mahdollisuutta, ja kuulemma sen takia oli Elinakin sitä kokeillut.

Elina puhui aloittamistaan vitamiinilisistä sillä äänensävyllä, jolla haetaan myötätuntoa ja yritetään lujittaa ystävyyttä. Mie yritin ensin olla kiinnostuneen näköinen, mutta kun Elina alkoi kertoilla suunnitelmistaan tarkemmin, mie hiillyin. Miks miun pitäis kuunnella hänen ovulaatiolimoistaan ja lämmönmittauksistaan? Mie tokasin Elinalle, että turhaan tämä ruikutti. Saattoi sentään elätellä haaveita vauvasta. Miulla ei sellaista mahdollisuutta ole. Ei ole vakituista työtä eikä ukkokaan ole lasteentekoon lämmennyt. Elina katsoi miuta pahasti, kun tölväsin, että niin epäreilusta tilanteesta ei pitänyt miulle edes vihjasta, saati jaaritella alvariinsa. Kysyin, eikö Elinalle ollut tullut mieleen, että miuta saattoi loukata hänen suunnitelmiensa kuunteleminen. Miun elämäntilanne on semmoinen, etten mie voi kuvitellakaan tekeväni lasta, vaikka tietysti mie haluaisin. Vai luuliko se, että mie olisin ikuisesti tyytyväinen siihen, että miulla sentään oli mies?

Mie olisin ollut valmis äidiksi jo monta vuotta. Varmasti valmiimpi kuin Elina. Miulla on ollut lapsille nimetkin valmiina jo vuosikausia. Kaksi tyttöä, ne mie aion saada. Miulla on paljon annettavaa niille. Rakkautta ja tietoa. Mie tiedän yhtä ja toista elämästä ja ihmissuhteista, olen mie niin monia suhdesoppia joutunut hämmentämään. Kyllä mie mielestäni olen ne tyttäret ansainnut. Pojista mie en niin välittäis. Ne on geenivikaisia kaikki. Yhtään täysin tervettä miestä en tiedä. Jollei miehellä ole jotain ruumiinvammaa, niin sitten on nyrjähtänyt mieli. Kyllä miun toiveita voitais edes siinä kuunnella, että jos joskus lapsia saan, ne olis tyttöjä. Kovin suuria en muuten ole pyytänyt.

Miusta on epäreilua, että lapsia lykkää maailmaan sellaset naiset, joilla ei ole siihen mitään valmiuksia eikä halujakaan olla äiti. Miusta tuntuu, että Elinakin kuuluu siihen ryhmään. Elina toivoo tulevansa raskaaksi vain, koska se tässä iässä kuuluu asiaan. Oishan se nyt vallan kauheaa, jos lapsen vanhempainillassa olisi itse aivan eri ikäinen kuin muiden kakaroiden vanhemmat.

Kyllä mie tiedän, että Elina pitää miun purkausta epäkohteliaana. Pitäköön! Mie oon niin monta vuotta kärsivällisesti kuunnellut sen suhdesotkujen vatvomista, vaikkei sillä ikinä oikeasti ole mitään ongelmaa ollut, paitsi omien korvien välissä. Se onnistui jo opiskeluaikoina vamppaamaan itselleen miehen, jolla ei ole sitoutumiskammoa. Ne astelivat alttarille jo viisi vuotta sitten. Pitivät komeat häät, joihin kutsuivat sukulaiset kaukaisinta serkkua myöten, ja Elina lisäksi meitä kavereitaan toistakymmentä. Niissä häissä ei ollut menoja laskettu. Kaikki oli niin suurta ja komeaa, ettei varmasti yhdellekään vieraalle jäänyt epäselväksi, että on millä mällätä.

Toista se on miulla. Kun ei ole aivan sitä perinteistä oljenkorsimallia, on vaikea löytää miestä, joka ei olisi aivan puuceen seinästä reväisty. Enkä mie halunnu tyytyä mihinkään toisten jätteeseen, vaikka itse muistutan enemmän perunaa kuin ruusua. Olenhan miekin miehen löytänyt, kun sitkeäsi etsin. Kaikenlaista roskasakkia piti ensin hätistellä kimpusta, kun luulivat, että miun näköinen nainen on erityisen miehenkipeä. Mutta ei miulle kuka tahansa kelvannut. Ei tässä nykyisessä ole kolmenkymmenen liikakilon, kahdenkymmen puuttuvan sentin ja vinojen hampaiden lisäksi kuin yksi vika. Se pelkää, että meidän suhde menee pilalle, jos mennään kihloihin ja naimisiin. Mie en ymmärrä, mikä siinä sen mielestä niin kauheaa on. Mie oon yrittänyt vihjata ja sanoa suoraan, mutta ei ymmärrä. Sanoo vaan, että ei meillä ole mikään kiire avioerotilastoihin.

Jos mie olisin Elina, en mie haukkuisi ukkooni sille, niin kuin Elina tekee. Eilenkin moitti, että mies käy liian usein keilaamassa. Ihan het kerta viikkoon. Mie sanoinkin Elinalle, että on sitä maailmassa vaarallisempiakin paikkoja kuin keilahalli. Mie en ymmärrä, miten Elina voi olla niin ajattelematon.  Jos mie oisin Elina, kyllä mie tajuaisin, että olisin onnekas. Monella ei ole niin hyvin kuin Elinalla. On mies ja työ, josta ei tarvitse pelätä joutuvansa luopumaan.

Siitä työstäänkin Elina aina valittaa. Että jos murrosikäset on törkeitä, niin eivät kuitenkaan mitään verrattuna niiden vanhempiin. Ei kuulemma enää opettajaa kunnioiteta, vaan yömyöhälläkin saatetaan kotiin soittaa ja haukkua opetusmetodeja. Mitä se miulle siitä ruikuttaa? Jos sitä noin kovasti ottaa oma työ nuppiin, sanos suoraan vaan vanhemmille, että sietää niiden keskenkasvusta vahinkoa vain rahan ja pitkien kesälomien takia. Mie oisin kyllä onnellinen, jos miulla ois niin varma työ kuin Elinalla. Ei kakarat Suomesta lopu. Toista se on miun ammatissa. Pätkätyöstä toiseen joutuu siirtymään, vaikka kuinka hyvin hommansa tekisi. 

Yksi miun kaveri on haastellut miuta Etelä-Suomeen. Jos miulla ei olisi tätä miesongelmaa, mie lähtisin heti. Mutta enhän mie voi yksin lähteä, eikä ukko halua muuttaa, koska sillä on hyvä työ täällä. En mie voi vaatia sitä jättämään sitä, vaikka miun mielestä olisikin sen aika ottaa miut huomioon. Mie sentään muutin sen perässä tänne, vaikka tiesin, ettei täällä ole miulle työtä.

Vaikka se miun täytyy kunniakseni sanoa, että mie en ole valittanut. Moni muu olis jo tähän mennessä ruikuttanut ystävilleen siihen malliin, että olisi jo yksin. Mie yritän kuitenkin aina nähdä asioissa sen kuuluisan kultaisen reunuksen, vaikka olen mie monesti miettinyt, mitä luikuria se on. Kultainen reunus! Ei ole tässä maailmassa vielä kultaa miun osalle osunut, niitä reunuksia vain.