Täydellinen suhde

Vessanpönttöön valui tahmeaa verta, joka raidoitti posliinin räikyvän juovikkaaksi. Kirkkaanpunaisen raidoituksen joukossa oli siellä täällä muutamia lähes mustia, hieman hyytyneitä veriklönttejä. Taas kerran iloisen kirjavat pöntön reunat ilkkuivat  minulle ja julistivat suureen ääneen, ettei suurin ja ainoa toiveeni täyttyisi tässäkään kuussa.
    Huuhtelin wc-pöntön raivokkaalla painalluksella, vaikka tietysti tiesin, ettei se ollut syyllinen suruuni. Syyllinen joi keittiössä aamukahviaan ja nautti rauhallisesta lehdenlukutuokiosta. Nämä kiireettömät, metelittömät aamut olivat Jarin mielestä niitä suurimpia syitä siihen, miksi meidän elämämme oli täydellistä juuri näin.
    Tietenkään minun ei olisi pitänyt olla vihainen saati sitten yllättynyt. Jari oli tehnyt mielipiteensä selväksi jo suhteemme alkumetreillä, mutta minä olin idioottimaisesti ajatellut, että saisin hänet kyllä kiedotuksi sormeni ympärille. Ei kai hän voisi kieltää rakastamaltaan naiselta näin merkittävää asiaa? Haaveiluni oli ollut lapsellista. Jari oli määrätietoinen ja itsekeskeinen ihminen. Ei hänen egolleen sopinut se, että hän olisi muuttanut mielipidettään.
    Peilistä minua katsoivat väsyneet, kalpeat kasvot. Nenän pielessä paistatteli läpimitaltaan sormenpään kokoinen tuore finni. Jo tämänkin takia asialle olisi ollut syytä tehdä jotain! Eikö Jari vieläkään tajunnut, että näytin aivan hirveältä monsterilta, kun täti tuli kylään? Miten saisin Jarin ymmärtämään, että paitsi psyykkisen tasapainoni myös ulkoisen habitukseni vuoksi tädin vierailut täytyi saada loppumaan?
    Etsiessäni peilikaapista väsymyksen merkit peittävää meikkivoidetta osui käsiini paketillinen Näkkejä. Edes pakettia avaamatta tiesin siitä puuttuvan vain kolme, vaikka se oli poistettu suojakääreestään jo toista kuukautta sitten. Meidän sänkymme jouset eivät enää nykyisin laulaneet kuten vielä pari vuotta sitten, jolloin olin vielä elätellyt ruusunpunaisia toiveitani. Minä olin saavuttanut pisteen, jossa seksi ilman lisääntymistä on ajan haaskausta. En tiedä, oliko Jari edes huomannut intohimoni hiipuneen. Hän oli ollut vastaankaltaisessa tilanteessa aiemminkin, ja ehkä hänen mielestään olimme eläneet parisuhteessa jo niin kauan, että oli jossain määrin luonnollistakin, että aviovuoteessa vain nukuttiin. 
    Kavala aate juolahti mieleeni juuri, kun oli palauttamassa Näkkejä takaisin kaapin kätköihin. Säikähtäneenä terästin kuuloani: Jari kuului kolistelevan turvallisen kaukana keittiössä.
Hiivin hiljaa ompelukaapilleni ja etsin neulatyynystä ohuimman ja teräväkärkisimmän neulan. Kasvot syyllisyyden tunnosta helottaen varvistelin takaisin vessaan ja lukitsin oven huolellisesti, vaikka en normaalisti tehnyt niin koskaan kotioloissa. Työskentelin keskittyneesti wc-pöntön kannella istuen. Alumiinikuori toisensa jälkeen antoi vastustelematta periksi. Silottelin lävistyskohtaa sormella, jotta törröttävät reunat eivät paljastaisi konnantyötäni ennen aikojaan. Minun piti olla erityisen tarkka, sillä jos minä en kaivannut intiimejä hetkiä Jarin kanssa, en minäkään enää aiheuttanut Jarissa sellaista himon myrskyä, että edes niinä viime aikojen harvoina rakastelukertoina kondomi olisi pitänyt luiskauttaa katsomatta paikalleen. Saatuani petollisen työni päätökseen sujautin paketin takaisin paikalleen peilikaappiin.
Peilin edessä harjoittelin hetken viatonta ilmettä. On merkillistä, että syyllisyys paistaa kasvoilta niin herkästi silloin, kun ketään ei oikeasti ole edes vahingoitettu. Tuskin olisi voinut näyttää syyllisemmältä, jos olisin juuri tehnyt murhan, vaikka lain edessä en ollut mihinkään rikokseen syyllistynyt. Se, että minä olisin saanut haluamani, ei olisi ollut keneltäkään toiselta pois, ei ainakaan Jarilta.
    Keittiössä kaadoin ison mukin piripintaan kahvia ja hivuttauduin hiljaa pöydän ääreen vastapäätä Jaria, joka ynähti tervehdykseksi. Rikollinen hiiviskelyni ei aiheuttanut hänessä minkäänlaista reaktiota, hän vain käänsi uuden ulkomaanuutissivun eteensä ja silmäili sitä otsa syvissä rypyissä. Oli hyvin tyypillistä, että kolmannen maailman surut koskettivat häntä enemmän kuin minun tuskani tai epätoivoiset tekoni.
Aluksi olin yrittänyt jakaa suruni Jarin kanssa, mutta vuosi sitten olin luopunut yrityksestä saada hänet ymmärtämään tilanteeni. Se, mikä hänelle olisi mahdollista vielä vuosia, muuttui minulle koko ajan mahdottomammaksi. Enää en niinkään tuntenut asiasta surua vaan viiltävää, raivoavaa vihaa.
    Juotuaan kahvinsa Jari suukotti kevyesti otsaani ja lähti töihin. Minä olin hymyileväni hänelle, vaikka mieleni teki läimäistä häntä avokämmenellä poskelle. Mikä oikeus hänellä oli yksin tehdä meitä molempia koskevia päätöksiä? ”Rakkaani, ajattele lapsiakin”, Jari oli sanonut viimeksi asiasta keskustellessamme. Jari ei tuntunut ymmärtävän, etten minä muuta ajatellutkaan kuin lapsia.
    Kuulin Jarin starttaavan ja kaasuttavan ulos pihasta onnellisen ymmärtämättömänä. Heti auton äänen vaimennuttua pinkaisin mukeineni baarikaapille ja terästin jo haalenneen kahvini viskillä. Sen avulla aamun pettymys oli ehkä hivenen helpommin kestettävissä. Selasin lehden laiskasti läpi siemaillen samalla juomaani. Varmuuden vuoksi kävin vielä kurkistamassa vessaan. Istuinrenkaan valkealla pinnalla hohti pieni punainen pisara, jota en ollut aiemmin huomannut pyyhkiä. Tempaisin rasiasta kosteuspyyhkeen ja jynssäsin renkaan puhtaaksi.
Siinä siivotessani vessaretkeni jälkiä keksin, miten saisin Jarin tuntemaan olonsa ansaitun epämukavaksi.
       
                       * * *

Seuraavana aamuna hiivin vessaan paljon ennen Jarin heräämistä. Hoidin asiani, pesin käteni ja olin juuri huuhtelemaisillani irvokkaan näköisen wc-pöntön, kun muistin eilisen katalan suunnitelmani. Tuho näytti täydelliseltä: Pöntön sisus oli kaukana kiiltävän valkoisesta posliinista. Se oli kuorrutettu punaisella, liisterimäisellä nesteellä, joka edelleen valui hitaasti kohti tuhriintunutta serlasatiinia.
    Mielenvikaisesti hymyillen matkasin keittiöön. Askeleet tuntuivat uskomattoman kevyiltä – olin viimeinkin aloittanut sotani äitiyden vastustajaa vastaan.
Jari  raahusti naama nyrpeänä keittiöön, kun olin siemailemassa toista kahvikupillistani. Keskisuomalaisenkin olin kahlannut jo kahteen otteeseen läpi ja ennättänyt syventyä pariin uutiseen tarkemminkin kuin olisi ollut tarvetta. Jari kaatoi itselleen kupillisen ja rysäytti istumaan minua vastapäätä. Hän ei puhunut mitään, tuijotti minua vain närkästyneenä ja tuhahteli välillä kuppiinsa. Vain vaivoin sain estettyä itseäni kysymästä, mikä häntä noin kovasti jurppi.
Lopulta Jari uskoi, etten aikonut huomata hänen mielenosoitustaan. Hän laski kupin käsistään ja rykäisi. Vilkaisin häneen ohimennen ja kumarruin sitten taas tutkimaan erästä artikkelia. Vedenpuhdistamoon uutta teknologiaa, tajusin otsikon mainostavan. Hitto, Jari ei ikinä uskoisi minun olevan siitä oikeasti kiinnostunut. Kiireesti käänsi esiin uuden sivun ja toivoin, ettei Jari ollut huomannut lapsustani.
”Hmm”, Jari aloitti tunnustelevasti, vaikka selvästi kuulinkin ärtymyksen pilkahtelevan hänen näennäisen rauhallisen äänensä takana, ”unohtuikohan sulta jotain?”
”Unohtuiko multa jotain?” toistin mekaanisesti. Hyvä tuuleni oli kaikonnut. Unohtuikohan sulta jotain? Mieheni puhui minulle kuin esikouluopettaja käsipesun unohtaneelle pojanviikarille.
”Niin. Vessassa.”
”Vessassa?” tajusin kuulostavani halvalta papukaijalta. Yhä selvemmin näin edessäni pienen, siisteyskasvatuksen unohtaneen pojan wc:n ovella.
”Kauhean epäkorrektia jättää pönttö huuhtelematta, kun on ---”, Jari mokelsi ja keskeytti lauseensa huomatessaan kahviin sulaneen sokerin muodostaneen harvinaisen kiinnostavan kuvion kahvikupin pohjalle.
”Kun on mitä?” kysyin tavoitellen ääneeni aitoa hämmennystä. Jari kallisteli mukiaan ja tiiraili pohjan kuviota huolellisesti eri suunnista. ”Sieltä kupistako sä vastausta ennustat?”
”Verta”, Jari äyskähti lopulta pamauttaen kahvikuppinsa pöytään, ”verta joka paikassa. Ihan totta, nainen, vessa on sen näköinen kuin siellä olisi sika tapettu.”
Ennen kuin ennätin vastata, Jari oli kolauttanut oven perässään kiinni ja veti kenkiä jalkaansa eteisessä. Ehdin juuri ja juuri pyyhkiä voitonriemuisen virneen kasvoiltani hänen vielä kurkistaessaan oven raosta ja murahtaessa heipat. Jos jo satunnainen täti Punaisen tapaaminen oli saanut Jarin näin ärhäkäksi, millaiset vaikutukset strategiallani lopulta olisikaan? Nappasin ohimennen lääkekaapista pari Aspiriinia vatsanseudun kolotukseen ja lähdin tyytyväisesti myhäillen päivän töihini.

                     * * *

”Laitatko kahvia, kulta? Poika tulee kohta käymään”, Jari huikkasi tervehdykseksi ja kiirehti samantien työpäivän päätteeksi suihkuun. Harmikseni hän näytti tyystin unohtaneen häntä aamulla vessassa odottaneen näyn. Heitin kanavakangastyön laiskasti käsistäni ja raahustauduin keittiöön sadatellen mennessäni mieheni typeryyttä. Erityisesti hänelle luettakoon synniksi se, että hän kutsui lapsiaan pojaksi ja tytöksi. Jarilla on persoonaton suhde lapsiinsa: Poika tulee käymään. Tyttö soitti juuri, olin kuullut hänen sanovan lukemattomia kertoja. Hitto vieköön, eikö ihmiselle anneta nimi juuri siksi, että hänet voidaan identifioida, erottaa kaikista muista! Eikä riittänyt, että Jari pojatteli ja tytötteli lapsiaan minulle, hän teki niin silloinkin, kun lapset olivat paikalla. Persoonattomat substantiivit olivat jo jossain määrin muuttuneet hänen lastensa kohdalla etunimiksi – minä en saanut pinnistetyksi mieleeni heidän virallisia ristimänimiään. Olisiko Jarikin voinut ne unohtaa? Ehkei Jari halunnut kolmatta lasta, koska sen jälkeen hän ei enää voisi puhua lapsista anonyymisti? Vai voisiko? Poika-Bee opettelee juuri pyöräilemään. Kakkostyttö on motorisesti hyvin kehittynyt, kuulin kauhukseni Jarin äänen selittävän.
    Katoin pöydän. Olin juuri saanut viipaloitua pullan, kun ovikello pirahti. Huusin Jaria kiirehtimään, sillä minulla ei ollut mitään aihetta rupatella hänen poikansa kanssa. Päästin pojan sisälle ja pakenin olohuoneeseen epärealististen saippuasarjojen maailmaan. Niiden päähenkilöille siunautui lapsia olivatpa he sitten 15- tai 55-vuotiaita, miehettömiä tai kohtunsa poistatteneita.
    ”No terve”, Jari kailotti ja mäiskäisi poikaa olalle. ”Mitä äidille kuuluu, oletko käynyt katsomassa?”
    En jäänyt kuuntelemaan heidän jutusteluaan. Niin epäreilua kuin sen tiesin olevan, koin Jarin pojan olevan osasyyllinen siihen, että oma sylini oli edelleen tyhjä. Ilman häntä ja hänen sisartaan Jari olisi saattanut tuntea samanlaista kaipuuta kuin minä. Ehkä. Kypsässä neljänkymmenenviiden iässä hän oli tosin siinä määrin tottunut vaivattomaan elämäänsä, ettei välttämättä osaisi kaivata siihen muutosta.
    Hetken kuluttua Jari saatteli poikansa ovelle. Oven kolahdettua kiinni hän porhalsi kiihtyneenä olohuoneeseen, jossa istuin syventyneenä saippuaoopperan maailmaan.
    ”Tätä et kyllä usko”, Jari pajatti, ”mutta Poika kertoi Jatan olevan raskaana. Ei helvetti, ajattele nyt; tulla velipuoleksi siinä vaiheessa, kun itsekin voisi olla isä!”
    Jari seisoi tovin televisioruudun edessä ja näytti miettivän ex-vaimonsa yllätysraskautta intensiivisesti. Jari oli täysin vakuuttunut siitä, että tietoa oli häneltä tarkoituksellisesti pimitetty; olihan Jatan raskaus edennyt jo hyvän matkaa yli puolenvälin. Kohta pitäisi ostaa hempeän pinkki tai suloisen sininen nuttu, jolla osoittaisimme, ettemme kanna kaunaa, Jari hahmotteli. Kanna kaunaa? Missä mielessä meidän olisi pitänyt tuntea kaunaa Jattaa kohtaan? Hän ja Jari olivat lopettaneet oman epäonnisen avioliittonsa jo vuosia sitten. Minä en uskonut olevani siihen syyllinen, vaikka olinkin jo niihin aikoihin Jarin tuntenut.
En halunnut Jarin suunnittelevan mitään vauvalahjan ostoa. Minun hankittavakseni se kuitenkin jäisi, enkä tiennyt mitään kamalampaa kuin lastenvaateliikkeessä asioiminen. Seiniä kiersi hyllymetreittäin vain ja ainoastaan kahden värisiä vaatteita, aivan kuin kaikki vanhemmat haluaisivat pukea lapsensa sukupuolisesti leimaavin värein. Uskottelin itselleni, että vaatteiden mielikuvituksettomat värit olivat syy vauvanvaateliikeallergiaani. Tietysti tiesin, miksi oikeasti niitä välttelin.
Ärsyyntyneenä yritin kurkkia sarjan tapahtumia Jarin kiduttavan hyvin treenatun takapuolen ohi, mutta en pystynyt keskittymään. Yllättäen hän pinkaisi vessaan ja kuului kolistelevan peilikaapilla.
    ”Ai saamari, olipa hyvä, että tarkistin”, hän huikkasi oven raosta. Suljin television. Vähäpätöiset lemmenhuolet eivät enää kiehtoneet minua.
    ”Niin mitä?” yritin esittää kiinnostunutta, vaikka mieluiten olisin mennyt saunaan löylyttämään murheeni kunnolla.
    ”Nämä kortsut. Näissä on parasta ennen -päivä ensi kuussa. Taitaa olla viisainta heittää nämä roskiin ja ostaa tuoreet tilalle. Kamalaa, jos sinäkin paukahtaisit paksuksi”, Jari vaahtosi heiluttaen kondomipakettia nenäni edessä. Paukahtaisin paksuksi? Jos se noin vain paukahtaen kävisi, olisin saavuttanut tavoitteeni jo aikapäiviä sitten. Olin kyllä kuullut naisista, jotka tulivat likipitäen vahingossa raskaaksi, mutta valitettavasti itse en kuulunut tuohon ryhmään, ja nyt Jari heitti henkilökohtaisesti viimeistelemiäni kumeja pois. Tunnontarkka neulatyöskentelyni oli siis ollut täysin turhaa.
”Mitä ihmettä se Jattakaan on ajatellut, kun vielä vääntää kakaran? Poika ja Tyttö jo niin isoja, ettei mistään sisarussuhteesta voi puhuakaan”, Jari jatkoi päivittelyään vessan puolelta. Wc:n poljinroskiksen kansi kolahti, ja siihen kolahdukseen toivoni sammui.
    Vatsa pullotti turpeana ja jalkoväliä särki vimmatusti. Kulautin kaksi Aspiriinia kurkusta alas ja yritin olla mulkoilematta Jaria. Hän tuntui olevan ex-vaimonsa uudesta äitiydestä niin aidosti järkyttynyt, että omat kuukautiskipuni tuntuivat pahenevan monella asteella. Orastava jumputus ohimoiden tietämillä uumoili lähestyvästä migreenistä, josta oli tullut uusin punaisten päivieni tunnus.
    Olin jo käpertyneenä peitteiden alle, kun kuulin Jarin puhuvan Tytön kanssa puhelimessa. Äänensävystään päätellen hän oli edelleen kiihtynyt ja arveli Tytönkin olevan järkyttynyt. Lopetettuaan puhelun Jari kolisteli makuuhuoneeseen. Hän kiskoi t-paidan päänsä yli ja potki farkut jaloistaan.
    ”Ai jumalauta, mikä uutinen”, hän päivitteli ja heittäen päälleni oman puolensa suuresta paritäkistämme kömmersi vuoteeseen.
    ”Hmm”, yritin kuulostaa myötätuntoiselta. Muistelin oman äitini sanoneen, että se on aviovaimon tehtävä. Tukea miestään vaikeina aikoina. Todennäköisesti hän oli tarkoittanut jotain työttömyyden tai sairauden kaltaista vastoinkäymistä, mutta niitä ei meidän suhteemme ollut kokenut eikä tulisi kokemaankaan.
    ”Kokea kaikki se paska uudestaan”, Jari mesoi, ”vaipparumbat, oksennustaudit ja uhmaiät, keskustelut lastenhoitajien ja opettajien kanssa. Ei helvetti, tekee pahaa jo pelkkä muistelu.”
    ”Ehkä ne ei ole Jatasta pahoja muistoja”, koetin hillitä Jaria, mutta hän oli aina ollut sitä tyyppiä ihminen, joka ei ymmärrä vihjailuja.
    ”Vanha se jo on, muttei dementoitunut. Ei niitä kärsimyksiä voi noin vain unohtaa. Luulisi sen ikäisen naisen jo tietävän, miten ehkäisyä käytetään.”
    ”Vois melkein kuvitella, että Jatan raskaus koskettaa sua jotenkin henkilökohtaisesti”, irvailin yrittäessäni kietoutua tiiviimmin peittoon. Kipu jomotti niin pömpöttävässä vatsassa kuin ohimoillakin, ja lämpö helpotti hieman oloa.
    ”Ehei, säälittää vain. Onneksi meillä on täydellistä”, Jari huokaisi, kurottautui suikkaamaan suukon kivistävälle ohimolleni ja nukahti saman tien. Minä valvoin vielä pitkään ja tuijotin täyttä matkalaukkua vuoteemme vieressä.