Hyvästit

Taivas sylki lunta suurina harmaina hahtuvina, ja maa oli yhtä harmautta taivaan kanssa. Kaikki, minkä ikkuna näytti, oli sameaa, likaisen harmaata seinää, josta ei pystynyt  erottamaan mitään yksittäisiä muotoja tai rajoja.

Minä istuin suuressa upottavan pehmeässä nojatuolissa. Sen päällys oli suuriruudullista, punertavan ruskeaa kangasta, jota oli joitakin vuosia sitten saanut ostaa Välikadun pölyisestä pienestä kangaskaupasta kolmella eurolla metrin. Se ei sopinut muuhun sisustukseen, mutta olin raahannut sen olohuoneeseen päättäväisemmin kuin koskaan olin tehnyt mitään. Se oli minun, minun voitonmerkkini, vaikka olinkin joutunut tuomaan sen sinne, minne se ei kuulunut sen paremmin kuin minäkään.

Minä istuin, istuin ja tuijotin ympärilleni yrittäen ymmärtää, että olin taas siellä. Taulu seinällä näytti pienemmältä kuin aikaisemmin, ja sen värit haalistuneilta. Muuten kaikki oli niin kuin silloinkin, vaikka mikään ei ollut samoin. Jopa Dostojevski oli siinä, mihin muistin sen silloin laskeneeni. Sen päälle oli laskeutunut kerros sitkeää pölyä, johon piirsin sormella huutomerkin.

Puhelin pirisi. Would you love a monsterman,  se rääkyi. Soittoäänen valinta oli ollut minusta hauska vitsi, mutta enää en ajatellut niin. Lordi yskähti ja vaikeni. Hetken kuluttua puhelin värähti uudelleen, piippasi pari kertaa viestin merkiksi ja jäi loistamaan kalseaa valoa ympärilleen. Kurotin puhelimen käteeni ja kurkistin näyttöön. Ruudulla välkkyi kirjekuoren kuva ja merkintä 10 puhelua. Kirjekuoren takaa paljastui numerosarja, jota en halunnut nähdä. Viestiä lukematta ohjelmoin kännykän äänettömälle ja heitin sen takaisin pöydälle. Siihen se jäi hohtamaan uuden saapuvan puhelun merkiksi.

Olin ahminut erilaiselta, mutta silti oudon tutulta vaikuttavaa huonetta kyllikseni. Muistin taas kaiken, mikä minun oli ollut pakko unohtaa.  Äiti oli sanonut, että näin tulisi käymään. Silloin olin nauranut ivallisesti, mutta nyt ymmärsin, että äiti oli tiennyt. Tiennyt aivan samoin, kuin hän oli aistinut vaarin kuolleen. Lemminkäisen äiti ei ollutkaan pelkkää mytologiaa.

Minua ihmetytti, etten ollut vielä nähnyt äitiä. Silloin ennen hän oli ollut alati läsnä, silloinkin kun oli töissä. En muistanut menneisyydestäni montakaan onnellisen yksinäistä hetkeä. Raahatessani illalla painavaa nojatuolia rappukäytävästä sisälle olin ollut huojennut saadessani tehdä sen rauhassa. Olin pelännyt äidin istuvan vahingoniloisena olohuoneen keinutuolissa ja kähisevän, että niinhän minulle kävi kuin hän oli sanonut. Ehkä olin saanut olla rauhassa, koska olin tullut sinne niin myöhään illalla. Äiti ei piitannut yöelämästä, sanoi sen vanhentavan ihon ennen aikojaan. Siellä äiti kuitenkin oli; saatoin aistia hänen läsnäolonsa, vaikka hän vielä olikin ollut hiljaa. Yhtä varmaa oli se, että äiti tiesi minun tulleen. Eihän se, mitä hän on jo monta vuotta odottanut, voisi olla hänelle yllätys.

Nousin ylös upottavasta tuolista. Seisoin hetken keskellä lattiaa ja venyttelin kissamaisesti, mutta katseessani ei ollut intohimoista saalistuksen ilmettä, ei myöskään unista raukeutta. Olin täynnä pelokasta päättäväisyyttä, joka kohdistui kaikkeen. Ojentelin vielä muutamaan otteeseen käsiäni ja astelin painavin askelin ikkunan ääreen. Äiti ilmestyi viereeni ja painoi oman ryttyisen nenänsä kiinni lasiin. Aamutakin alta pilkisti sama helmenharmaa yöpaita, jota hän oli käyttänyt silloinkin, kun olin täältä viimeksi lähtenyt. Hän seisoi hetken vaiti kuin hänellä ei olisi asiaa ollutkaan.

”Moon täällä niin kauan kuin sää mua tarvittet”, äiti pamautti. ”Paree meirän on yhressä, äiren ja tyttären.”

Lumisade ulkona oli riistäytynyt täysin hallinnasta ja piiskasi maata suurilla, likaisen painavilla tuppailla. Luhtitalon roskakatoksesta eksynyt roskalaatikko oli jo täydellisesti peittynyt lumen alle, eikä taivas vieläkään tuntunut saaneen tarpeekseen. Katsoin sivusilmällä äitiin. Hänen ohuet huulensa supattivat ikkunaruutuun jotain, josta vain vaivoin sain selvän. ”Se on julmaa, ku Jumala rankasoo. Se on jämerä ukko.”

WC:n valokatkaisin oli hautautunut violetin froteepyyhkeen alle häpeämään. Saatuani valon syttymään huomasin äidin seuranneen minua vessan ovelle. Hän nojasi kevyesti oven karmiin ja tarkkaili jokaista liikettäni. Laskiessani altaaseen vettä kuulin jotain märkää ja painavaa paiskautuvan parvekkeen raskailla tummanvihreillä samettiverhoilla peitettyyn lasioveen.

”Tieräkkö, minkä tähren verhot on ikkunoossa?” äiti jutteli välittämättä siitä, että häiritsi toimiani. En vastannut mitään. Miksi olisinkaan? Ei äiti odottanut vastausta. ”Jokku sisustushörhöölijät sanoo, notta verhoolla vaihretaan tilan tunnelmaa”, äiti jatkoi keskustelusävyyn, mutta minä tunsin hänet paremmin. Ei tässä keskustelusta ollut kyse.  ”Verhoolla peitetään, piretään vierahat ulukona ja perhe sisällä”, kuulin äidin äänen. Lasiovi helähti taas.

Edes oveen vilkaisematta tartuin kevyellä peukalo–etusormi-otteella  sukkahousuihin, jotka lojuivat pyykkikoneen päällä. Sitten napsautin sormeni kiinni mustiin ja harmaisiin, joissa kiemurteli ohuita mustia tulenlieskoja. Äiti hymähti närkästyneesti. Hän oli työntänyt itsensä seurakseni vessaan ja istui pöntön kannella pienenä ja kireänä papiljotit päässä. En muistanut nähneeni niitä olohuoneessa. Upotin housut lavuaarissa lainehtivaan lämpimään veteen ja huljuttelin niitä siellä edestakaisin, väänsin, rutistin, puristin, upotin ja hukutin. Peilistä heijastui pari kiukkuisia silmiä, ja niitä vilkaistessani tiesin, ettei kyse ollut enää sukkahousupyykistä. Suurempia asioita tässä pestiin.

Kun väänsin sukista vettä, kantautui rappukäytävästä voimakkaita ääniä. Rutistin sukkahousut mytylle ja nakkasin jokaisen mytyn erikseen takaisin pyykkikoneen kulmalle. Ne näyttivät pieniltä kissanpennuilta, jotka hakivat toisistaan turvaa ja kyyhöttivät siksi liikahtamatta toinen toisensa kyljessä kiinni. Naurettavasti minäkin uskoin, että liikkumatonta saalista ei huomata.

”Minkä tähren soot ku tikku paskassa? Pelekääkkö?” äiti töksäytti. ”Kyllä maalimaan meteliä mahtuu, ei sen tähren tartte syrämen läpättää.”

Mustat sukkahousut pujotin puolihuolimattomasti kuivaustelineelle roikkumaan. ”Varo roiskeita”, äiti äyskähti, ja heitin käsipyyhkeen lattialle imemään valuvan veden. Äiti pitäisi jotenkin saada täältä pois, sillä en uskonut voivani asua täällä, jos hän väijyisi nurkissa.

”Mene pois”, kuiskasin hiljaa. Tiesinhän minä, ettei siitä mitään hyötyä ollut, mutta tunsin itseni vahvemmaksi uskallettuani puhua.
"Moon täällä justiinsa niin kauan, kuin sää tarttet mua", äiti toisti ja nyökytti päätään. 

Tarttuessani seuraaviin sukkahousuihin kuulin ovikellon kilahtavan käskevästi. Jäykistyin kuuntelemaan. Parin raivokkaan kilahduksen jälkeen eteisestä kantautui tömähdys kengänpohjan osuessa siihen.

Hetken kaikki oli hiljaista. Sitten kenkä kokeili oven kestävyyttä toistamiseen. Kuulin naapurioven narahtavan auki, sitten kumean ja kimeän äänen sekoittuvan toisiinsa niin, ettei sanoista saanut selvää. Ovi sai vastaanottaa vielä pari raivostunutta muksausta, ennen kuin käytävään laskeutui pahaenteinen hiljaisuus.
Raahustin keittiöön, napsautin vedenkeittimen päälle ja istahdin ruokapöydän ääreen kädet turtina sylissäni.

Olin yrittänyt lukita äidin vessaan, mutta siinä hän taas istui lempipaikallaan keittiöjakkaralla hellan vieressä, selkä suorana ja silmissään kaikentietävä katse. Hän ei sanonut mitään, mutta en yllättynyt lainkaan, kun hänen kasvoilleen nousi säälimättömän ivallinen ilme, kun jytinä oven takana alkoi uudelleen. Ovi kumahteli nyrkityksen voimasta, ovikello kilahteli epätasaisesti. Käytävästä kantautuvaa kumua ahdistavampaa oli äidin yhtäkkinen hiljaisuus. Jätin äidin vartioimaan höyryävää vedenkeitintä ja pakenin itse siihen ainoaan paikkaan, jonka koin omakseni. Ruudullinen nojatuolini otti minut syliinsä yhtä ymmärtävästi kuin ennenkin, ja hetken uskoin olevani muualla.

Samalla hetkellä, kun nyrkitys muuttui korviaraastavaksi kutsuhuudoksi, tartuin pöydällä lojuvaan Dostojevskiin ja pylläytin sen merkin kohdalta auki. Rikos ja rangaistus  levisi silmieni eteen. Syrjäsilmällä erotin äidin ovensuussa. Hiukan kiero hymy kohosi hänen huulilleen, kun viereisen asunnon ovi jymähti auki ja määrätietoinen ääni halkoi ilmaa. Olin luullut lapsuuteni suurimman pelon, vanhan kyömynenäisen hammaslääkärin, jo kuolleen, mutta saatoin erottaa hänen äänensä käytävästä yhtä selvästi kuin näin äidin.

Häly rappukäytävässä hiljeni poliisiauton sireenin vonkuessa pihaan. Vielä maijan sukellettua takaisin iltapäiväruuhkaan istuin kauan ja odotin. En kuullut kuin hiljaisuuden.

Iltateen join yksin. Äiti oli viimeinkin malttanut mennä.