Tuomenkukkailta

Keittiössä tuoksui onnelliselta kodilta: sitruunanraikkaalta puhdistusaineelta, kolmen desin paksupohjaisissa mukeissa höyryävältä kahvilta ja uunissa, tummennetun mutta tahrottoman lasin takana kypsyvältä lihamakaronilaatikolta. Koko perheen kotimainen elokuva, sitä minä halusin elämäni olevan.
   Mies  istui oven suussa keittiöjakkaralla hiukan vaivaantuneen oloisena, tuijotti ulos ikkunasta ja naputteli sormiaan toisiaan vasten. Hän oli tullut tapaamaan nuoruusvuosien parasta ystäväänsä ja löytänyt vain minut ja liudan vieraita lapsia. Istuin pöydän ääressä nuorimmainen sylissäni ja lykkelin Bonaa pikkuisen pohjattomiin sisuksiin. Veitikka oli seitsemän kuukauden, varsinainen konttauskiituri ja kaikkien eläväisten kauhu. Naama nenänpäätä myöten soseessa lapsi käänsi hailakan siniset silmänsä minuun ja virnuili koko olemuksellaan. Niin hölmöltä kuin se tuntuikin, minä hain pikkuisesta turvaa.
    ”Miksi sä tulit?” kysyä töksäytin lopulta, kun hiljaisuutta ei enää voinut selittää kahvinjuonnilla.
    ”Ehkä mä haluan puhua Johanneksen kanssa”, mies vastasi epämääräisesti. Vain jotain tehdäkseen hän kaatoi itselleen uuden kupillisen kahvia ja istuutui sitten takaisin vartiopaikalleen.
     ”Mistä?” kysyin, vaikka otaksuinkin tietäväni. Jos kyse oli siitä, minun pitäisi saada hänet ulos talosta, ennen kuin Jossu tulisi. Jossu ei ollut vielä valmis.
     ”Elämä on yksinäistä ilman parasta kaveria”, mies tokaisi.
      ”Anna olla.  Jossu ei oo enää niin kuin ennen”, sanoin ja yritin kuulostaa vähemmän syyttävältä kuin oikeasti olin. Mies vaikeni. Kaavin lihasosepurkin lopun lautaselta takaisin purkkiin, jonka reunat pyyhin huolellisesti talouspaperiin. Kun oikein keskityin työhöni, sain avattua jälkiruokahillon niin, ettei käsieni tärinä näkynyt. Minulla ei ollut mitään sellaista sanottavaa, mitä mies olisi halunnut kuulla.
      ”Mä en tiennyt, että sulla ja Jossulla on jo lapsia”, mies rikkoi lopulta ahdistavaksi muuttuneen hiljaisuuden. Tunsin hänen silmänsä ihollani, vaikkei hän kohdistanut katsettaan mihinkään. ”Sähän oot ollu aivan kakara, kun nuo on pantu alulle”, hän jatkoi nyökäten samalla olohuoneessa leikkiviin kaksosiin päin. Vaikka välttelin katsomasta häntä, näin yllättävän häpeän punaavan miehen kasvot. ”Mitä ne on, jotain kolmeko?” hän kysyi puristaen kahvimukia rystyset valkoisina. Kurkusta ei tullut ääntä, tyydyin nyökkäämään.
”Sittenhän ne on - - -”, mies aloitti, kurottautui kurkistamaan olohuoneeseen ja nieleskeli sitten hetken saadakseen suunsa kosteaksi.
    Olisi ehkä ollut oikein antaa hänen kitua, mutta jokin pakotti minut puhumaan totta.
    ”Ei ne ole meidän." Annoin miehen sulatella vastausta tovin ja selitin sitten:  "Jossu ei voi saada lapsia.”
     ”Veljeskö noi on?” mies kysyi helpottuneena. Hän oli noussut seisomaan ja tömisteli ympäri keittiötä toinen käsi tukevasti housuntaskussa, toinen mukin korvassa kiinni. Hän ei ollut niin vankkarakenteinen kuin olin muistanut, mutta silti hänellä oli huomattavan leveät hartiat ja voimakkaiden rintalihasten päällä lyhythihaisen t-paidan saumat kiristelivät. ”Ootsä kauankin leikkiny äitiä?”
     ”Pari viikkoa. Velipoika ja sen vaimo on lomalla”, pakotin itseni vastaamaan.
      Mies istahti uudelleen, tällä kertaa pöydän ääreen minua ja Veetiä vastapäätä. Siinä minä istuin, vieraan talon  hyvin hoidetussa keittiössä sylissäni toisen naisen lapsi ja tunsin vihaa, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Yritin olla kiinnittämättä mieheen mitään huomiota, lusikoin vain ruusunmarjaa sylissäni rimpuilevaan suuhun. Mies hörppi kahviaan ja mittaili minua katseella, joka ei enää ollut hämmentynyt. Hän oli laskenut kahvimukin kädestään ja hiveli sormilla leukaansa kasvoillaan ilme, josta en pitänyt.
     ”Tiedäks, oot hiton hyvän näkönen”, mies täräytti hetken tuumailun jälkeen. 
     ”Jossu tulee kohta”, ehätin sanomaan, ennen kuin mieleeni ehti piirtyä veljeni huone, jonka parvekkeelle vievän oven eteen oli viritetty voileekankainen verho, josta veli ei pitänyt. Sinne, korkeiden tuomien hämärtämään kevätilaan nuo sanat kuuluivat, eivät tänne. Pyyhin Veetin kasvot harson kulmaan ja mietin palavasti, millä tekosyyllä saisin pidettyä pikkuisen vielä sylissäni. Veeti kiljui ja sätki turhautuneena, se olisi jo halunnut leikkimään. Mies katsoi minua huvittuneena ja oli juuri aikeissa sanoa jotain, kun kuulimme Jossun kolistelevan eteisessä. Ilmeisesti hän kompasteli jälleen niihin äärimmäisen moniin pikkukenkiin, saappaisiin ja sandaaleihin, joita lapset levittivät ympäriinsä. Käytin jokaisesta päivästä leijonanosan niiden paikoilleen palautteluun, koska lattialla lojuvat tavarat olivat Jossulle riski. Jossu ei töidensä vuoksi pystynyt muuttamaan väliaikaisesti veljeni luokse, joten ainoa vaihtoehto oli, että asuimme varaäitiyteni ajan hänen luonaan. Sen olin tehnyt Jossulle selväksi, kun hän oli väittänyt pärjäävänsä pari viikkoa yksinkin.
     Minä pyöritin Bona-purkin kannen kiinni ja laskin Veetin lattialle tekemään tuhojaan. Vapauden riemusta kiljuen poika konttasi epätavallisen hiljaa leikkivien sisarustensa luokse.
     ”Jossu!” huusin hätäisesti tajutessani Jossun olevan lähdössä uudestaan ulos. Äänitehosteista päätellen tuskallisen kompuroinnin päätteeksi Jossu keinahteli keittiöön. Jossun kasvoista näki, että jalkaa särki taas. Kivusta juorusi sekin, että ovelle pysähtyessään hän puhkesi moittimaan minua:
     ”Sä oot taas pessy ikkunat! Tää on kuin esittelyasunto, kun sä puunaat tätä koko ajan.”
      ”Jossu. Sulle tuli vieras”, vastasin tyynesti. Ei Jossulle kannattanut ruveta väittämään vastaan; jalan jomotus nosti hänen adrenaliinimääränsä tasolle, jolla ei tunnettu edes mahdollisuutta hävitä riitaa.
      Jossu kääntyi katsomaan mieheen ja sitten vaivautuneena minuun. En halunnut Jossun näkevän huojentunutta ilmettäni, joten naulitsin katseeni tiskipöydän altaaseen, jonka reunoilla näkyi vesiroiskeita. Ruiskautin altaan reunoille tehopuhdistusainetta ja hinkatessani terästä kiiltäväksi tajusin hymyileväni helpottuneena. Jossu ei muistanut.
     Mies oli noussut seisomaan ja katsoi jännittyneenä Jossuun, jonka hämmennys ei voinut jäädä mieheltä huomaamatta. En tiennyt, mitä sanoa, sillä oli vaikea puhua ihmisestä, joka oli vaiettu olemattomiin. Mies rykäisi ja esitteli itsensä. Hetken näytti siltä, ettei Jossu vieläkään yhdistänyt häntä mihinkään, mutta lopulta, hyvin hitaasti, hänen kasvoilleen alkoi kohota tunnistamisen riemu.
     ”Voi veljet! Mitä mies? Missä sä oot piileskelly?” Jossu kysyi ihmeen loogisesti. Milloin he olivat mahtaneet tavata viimeksi? Veljeni ylioppilasjuhlissa? Siitä oli kolmen pienen ihmisiän verran aikaa.  Mies kohautti harteitaan. Kai hän ymmärsi, ettei Jossu ollut valmis kuulemaan syytä hänen pakomatkaansa.
     ”Tunnetsä tän?” Jossu kysyi viitaten minuun. ”Jos et, niin tutustu. Unelma naiseksi. Ja vapaa. Mukulat on vain rekvisiittaa.” Mies kääntyi hämmästyneenä katsomaan minuun. Hän aikoi sanoa jotain, joten kiirehdin hiljentämään hänet.
      ”Sä tiiät, että me tunnetaan jo”, hymähdin Jossulle ja samassa hetkessä kaduin letkautustani. Ei Jossu tahallaan unohdellut asioita.  Joskus minusta vain tuntui, että Jossu oli päässyt paljon vähemmällä kuin minä. Miksei minun annettu unohtaa? Häveten pakenin olohuoneeseen, josta taannoisen hiljaisuuden sijasta kantautui hirveä meteli. Jossu jäi keittiöön selittämään miehelle, että olin äärimmäisen kätevä ja muutenkin kaikin puolin hyödyllinen, vaikka kärkkäällä kielelläni pidin miehet kaukana itsestäni. Hänen muistissaan oli todellakin iso, pimeä aukko.
      Vaikka olohuoneen hävitys oli hirvittävä, se oli juuri sitä, mitä tarvitsin päästäkseni tasapainoon. Ilman edessäni levittäytyvää kaaosta olisin niellyt vihani kuten olin tehnyt sinä keväisenä iltana, jolloin tuomien tuoksusta oli saattanut tulla humalaan. Silloin olin luullut, ettei minua ja Jossua voisi erottaa mikään.
     Jossu ja mies saapastelivat olohuoneeseen juuri minun uhkaillessani kuolleella taatelipalmulla veljeni kaksosista sitä vilkkaampaa.
     ”Onko toi aivan tarpeellista? Sehän oli vain rehu, eikä natiaiset taida sun läksytyksestä paljookaan opikseen ottaa”, Jossu rauhoitteli ja nappasi multaa suuhunsa lappovan Veetin syliinsä turvaan. Jossun harhautuksen ansiosta Leevi onnistui livahtamaan olohuoneesta, mutta Lyyti leipoi metelistä välittämättä multakakkuja lasiselle televisiopöydälle.
     ”Totta kai sille pitää osottaa, ettei se tehny oikein”, marmatin lakaisten samalla multaa pois lattialta. Täytyi olla tarkkana, että sai varmasti kaiken pois lattialistan päältä. Ehkä pitäisi vielä viimeistellä työ imurilla. Ja tapetti, tapetti oli pyyhittävä mahdollisimman nopeasti, jottei märkä multa ehtisi syövyttää siihen tummaa länttiä.
     ”Ootsä ees varma, että se oli Leevi?” Jossu yritti vielä.
     ”Kuule. Kun mä tulin tänne, niin täällä oli yksi, joka yritti näyttää viattomalta. Eikä se ollu taatelipalmu.”
     ”Tää olis rauhallinen ja viihtyisä paikka poikamiehen asustella, jos täällä asumaton naisväki ei yrittäis pomottaa”, Jossu pahoitteli oven karmia pystyssä pitävälle miehelle. Mies hymyili puolivinoa, hiukan pilkallista hymyä, enkä osannut sanoa, ärsyttikö vai kylmäsikö se minua enemmän.
     Jossu viittasi miestä istumaan sohvalle, taipui itse Veeti yhä sylissään nojatuoliin ja nosti vasemman jalkansa rahin päälle. Jalkaterä sojotti luonnottoman suorana ylöspäin, ja huomasin miehen vilkaisevan siihen salaa. Jossu ei huomannut mitään. Hän antoi Veetin luikerrella sylistään lattialle ja kääri sitten farkkujensa lahkeen ylös. Tottunein liikkein hän irrotti proteesin ja huokaisi syvään.
    ”Putosin Niemisen lakkiaisissa parvekkeelta”, Jossu selitti huomatessaan miehen tuijotuksen. Jossu punnitsi mietteliäänä proteesia kädessään. Monet kerrat hän oli kärttänyt minua kertomaan, miksi hän oli tehnyt selkä edellä ilmalennon veljeni parvekkeen juurelle, mutta en ollut koskaan kyennyt sitä kertomaan. Uskoin edelleen, että Jossun oli parasta olla turvallisessa unohduksen tilassaan.
    ”Olitko sä siellä? Niemisen juhlissa?” Jossu kysyi mieheltä. Hän ei ollut kääntänyt katsettaan proteesista, mutta minä vilkaisin mieheen varoittavasti.
    ”Mä - - -”, mies aloitti ja piti häkeltyneenä tauon, ”mä kyllä kävin siellä.”
     Jossu pudisti alistuneesti päätään. ”Ai. En muista. Ei sitten varmaankaan oltu siellä yhtä aikaa”, hän sitten päätteli. Hän kiinnitti proteesin hitaasti takaisin jalkaansa ja kampesi itsensä ylös ontuakseen vessaan.
    ”Sun on parasta lähteä”, sihahdin wc:n oven naksahdettua lukkoon. Lyyti luikki säikähtäneenä veljiensä perässä vierashuoneeseen, josta olimme Jossun kanssa tehneet väliaikaisen huoneen lapsille. Jos yhtenä iltana olisin tehnyt toisenlaisen valinnan, ei sitä nyt olisi tarvinnut lavastaa lastenhuoneeksi.
     ”Jossu ei muista”, mies päivitteli eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen, vaan ratkesi nauramaan: ”Sä et ole kertonut! Sä et ole kertonut edes, että te seurustelitte! Se pitää sua varmaan pyyteettömänä pyhimyksenä, kun sä täällä häärit ja hoidat sen asioita, vaikka koko ajan - - -”
      Minä aloin hermostua. Liki neljä vuotta olin varjellut Jossua, enkä antaisi miehen tehdä pinnistelyjäni tyhjäksi. Kaivoin taskustani puhelimen ja heristin sitä miehelle sähisten niin hiljaa, ettei Jossu kuulisi:
     ”Jos sä et nyt lähde, mä soitan poliisit.”
     ”Ja mitä sä niille enää sanoisit? Sun mahdollisuutesi oli silloin, tuomenkukkailtana”, mies vastasi pelottavan hiljaisella äänellä. Hän tuijotti minua ahnaasti ja sanoi sen, minkä olin yrittänyt unohtaa: ”Sustahan tässä kaikessa on kyse.”
    ”Mä en pudottanut Jossua!” huusin raivoissani. Pinnistin silmäni kiinni, en halunnut taas nähdä Jossun uteliaisuudesta raivoon muuttuvaa ilmettä hänen avatessaan veljeni huoneen oven. Tuomenkukkien tuoksu oli huumaava.
    ”Etpä estänytkään”, mies ärähti. ”Ja turha väittää, että housut kintuissa ei voi juosta. Sanakin olisi riittänyt, ja  mä en - - -”
    ”Sulla oli hame”, korjasi Jossun hiljainen, monotoninen ääni. Hän seisoi vessan oviaukossa silmät ymmyrkäisinä kohdistamatta katsettaan mihinkään, paitsi ehkä lauantaihin neljä vuotta sitten. ”Sulla oli hame”, hän toisti määrätietoisesti,  ”ja Niemisen huoneen ovi oli kutsuvasti mua varten raollaan. Niin mä luulin.”  
    Tuomien tuoksu oli humalluttava, kevätillan raikas tuuli leyhytti harsomaisen ohutta verhoa ja kesämekon kevyttä helmaa.  Kumarruin ja annoin ylen elottoman taatelipalmun juurelle. Tuomien tuoksu ei kadonnut.