Eilen Elina kertoi miulle syöneensä foolihappoa jo puoli vuotta. Se oli kuulemma päätynyt sitä kokeilemaan, koska perinteiset menetelmät eivät olleet tuottaneet toivottua tulosta kolmen kierron jälkeen. Eihän suomalainen kansanterveysjärjestelmä vielä muutaman hedelmättömän kierron jälkeen ota ongelmaa tosissaan, vaan itse siihen on ratkaisu etsittävä. Jossain naistenlehdessä oli kehuttu, että foolihappo lisäisi raskautumisen mahdollisuutta, ja kuulemma sen takia oli Elinakin sitä kokeillut.
Elina puhui aloittamistaan vitamiinilisistä sillä äänensävyllä, jolla haetaan myötätuntoa ja yritetään lujittaa ystävyyttä. Mie yritin ensin olla kiinnostuneen näköinen, mutta kun Elina alkoi kertoilla suunnitelmistaan tarkemmin, mie hiillyin. Miks miun pitäis kuunnella hänen ovulaatiolimoistaan ja lämmönmittauksistaan? Mie tokasin Elinalle, että turhaan tämä ruikutti. Saattoi sentään elätellä haaveita vauvasta. Miulla ei sellaista mahdollisuutta ole. Ei ole vakituista työtä eikä ukkokaan ole lasteentekoon lämmennyt. Elina katsoi miuta pahasti, kun tölväsin, että niin epäreilusta tilanteesta ei pitänyt miulle edes vihjasta, saati jaaritella alvariinsa. Kysyin, eikö Elinalle ollut tullut mieleen, että miuta saattoi loukata hänen suunnitelmiensa kuunteleminen. Miun elämäntilanne on semmoinen, etten mie voi kuvitellakaan tekeväni lasta, vaikka tietysti mie haluaisin. Vai luuliko se, että mie olisin ikuisesti tyytyväinen siihen, että miulla sentään oli mies?
Mie olisin ollut valmis äidiksi jo monta vuotta. Varmasti valmiimpi kuin Elina. Miulla on ollut lapsille nimetkin valmiina jo vuosikausia. Kaksi tyttöä, ne mie aion saada. Miulla on paljon annettavaa niille. Rakkautta ja tietoa. Mie tiedän yhtä ja toista elämästä ja ihmissuhteista, olen mie niin monia suhdesoppia joutunut hämmentämään. Kyllä mie mielestäni olen ne tyttäret ansainnut. Pojista mie en niin välittäis. Ne on geenivikaisia kaikki. Yhtään täysin tervettä miestä en tiedä. Jollei miehellä ole jotain ruumiinvammaa, niin sitten on nyrjähtänyt mieli. Kyllä miun toiveita voitais edes siinä kuunnella, että jos joskus lapsia saan, ne olis tyttöjä. Kovin suuria en muuten ole pyytänyt.
Miusta on epäreilua, että lapsia lykkää maailmaan sellaset naiset, joilla ei ole siihen mitään valmiuksia eikä halujakaan olla äiti. Miusta tuntuu, että Elinakin kuuluu siihen ryhmään. Elina toivoo tulevansa raskaaksi vain, koska se tässä iässä kuuluu asiaan. Oishan se nyt vallan kauheaa, jos lapsen vanhempainillassa olisi itse aivan eri ikäinen kuin muiden kakaroiden vanhemmat.
Kyllä mie tiedän, että Elina pitää miun purkausta epäkohteliaana. Pitäköön! Mie oon niin monta vuotta kärsivällisesti kuunnellut sen suhdesotkujen vatvomista, vaikkei sillä ikinä oikeasti ole mitään ongelmaa ollut, paitsi omien korvien välissä. Se onnistui jo opiskeluaikoina vamppaamaan itselleen miehen, jolla ei ole sitoutumiskammoa. Ne astelivat alttarille jo viisi vuotta sitten. Pitivät komeat häät, joihin kutsuivat sukulaiset kaukaisinta serkkua myöten, ja Elina lisäksi meitä kavereitaan toistakymmentä. Niissä häissä ei ollut menoja laskettu. Kaikki oli niin suurta ja komeaa, ettei varmasti yhdellekään vieraalle jäänyt epäselväksi, että on millä mällätä.
Toista se on miulla. Kun ei ole aivan sitä perinteistä oljenkorsimallia, on vaikea löytää miestä, joka ei olisi aivan puuceen seinästä reväisty. Enkä mie halunnu tyytyä mihinkään toisten jätteeseen, vaikka itse muistutan enemmän perunaa kuin ruusua. Olenhan miekin miehen löytänyt, kun sitkeäsi etsin. Kaikenlaista roskasakkia piti ensin hätistellä kimpusta, kun luulivat, että miun näköinen nainen on erityisen miehenkipeä. Mutta ei miulle kuka tahansa kelvannut. Ei tässä nykyisessä ole kolmenkymmenen liikakilon, kahdenkymmen puuttuvan sentin ja vinojen hampaiden lisäksi kuin yksi vika. Se pelkää, että meidän suhde menee pilalle, jos mennään kihloihin ja naimisiin. Mie en ymmärrä, mikä siinä sen mielestä niin kauheaa on. Mie oon yrittänyt vihjata ja sanoa suoraan, mutta ei ymmärrä. Sanoo vaan, että ei meillä ole mikään kiire avioerotilastoihin.
Jos mie olisin Elina, en mie haukkuisi ukkooni sille, niin kuin Elina tekee. Eilenkin moitti, että mies käy liian usein keilaamassa. Ihan het kerta viikkoon. Mie sanoinkin Elinalle, että on sitä maailmassa vaarallisempiakin paikkoja kuin keilahalli. Mie en ymmärrä, miten Elina voi olla niin ajattelematon. Jos mie oisin Elina, kyllä mie tajuaisin, että olisin onnekas. Monella ei ole niin hyvin kuin Elinalla. On mies ja työ, josta ei tarvitse pelätä joutuvansa luopumaan.
Siitä työstäänkin Elina aina valittaa. Että jos murrosikäset on törkeitä, niin eivät kuitenkaan mitään verrattuna niiden vanhempiin. Ei kuulemma enää opettajaa kunnioiteta, vaan yömyöhälläkin saatetaan kotiin soittaa ja haukkua opetusmetodeja. Mitä se miulle siitä ruikuttaa? Jos sitä noin kovasti ottaa oma työ nuppiin, sanos suoraan vaan vanhemmille, että sietää niiden keskenkasvusta vahinkoa vain rahan ja pitkien kesälomien takia. Mie oisin kyllä onnellinen, jos miulla ois niin varma työ kuin Elinalla. Ei kakarat Suomesta lopu. Toista se on miun ammatissa. Pätkätyöstä toiseen joutuu siirtymään, vaikka kuinka hyvin hommansa tekisi.
Yksi miun kaveri on haastellut miuta Etelä-Suomeen. Jos miulla ei olisi tätä miesongelmaa, mie lähtisin heti. Mutta enhän mie voi yksin lähteä, eikä ukko halua muuttaa, koska sillä on hyvä työ täällä. En mie voi vaatia sitä jättämään sitä, vaikka miun mielestä olisikin sen aika ottaa miut huomioon. Mie sentään muutin sen perässä tänne, vaikka tiesin, ettei täällä ole miulle työtä.
Vaikka se miun täytyy kunniakseni sanoa, että mie en ole valittanut. Moni muu olis jo tähän mennessä ruikuttanut ystävilleen siihen malliin, että olisi jo yksin. Mie yritän kuitenkin aina nähdä asioissa sen kuuluisan kultaisen reunuksen, vaikka olen mie monesti miettinyt, mitä luikuria se on. Kultainen reunus! Ei ole tässä maailmassa vielä kultaa miun osalle osunut, niitä reunuksia vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti