*Nimeämätön*

”Kyllä mä muutun! Ihan varmasti. Mä lopetan reenaamisen ja rupian olemahan Niinan kanssa enemmän”, Niko nikotteli auton etupenkillä. Hänen hartiansa nytkähtelivät välillä huomaamattomasti, vain äänen turpeasta kaiusta tiesi hänen itkevän. Hän rutisti kaljapulloa käsissään ja käänsi hätääntyneet kasvonsa Anssiin. Anssi katsoi keskittyneesti nokkapellillä komeilevia linnun jätöksiä. Tuntui nololta nähdä iso mies siinä tilassa.

”Mä soitan sille heti. Mä tierän, mitä mä haluun ja mä aion saara sen takaas”, Niko touhotti kopeloiden samalla kännykkää taskustaan. 
”Sen kakaran? Ootsä täysillä?”
”Mä tierän, mitä mä haluun”, Niko jankutti.
 "Sä et kuule tierä pualiakaan siitä, mitä se muija meinaa”, Anssi vastusti ja jarrutti rajusti lähestyessään risteystä. Niko huojahti eteenpäin ja kaljapullon suusta purskahti hänen housuilleen valkoista vaahtoa. Keväinen, pehmeästi pimenevä ilta iski viekottelevasti silmää auton ikkunan takaa, mutta Niko ei välittänyt. Hän etsi puhelimen muistista haluamansa numeron ja nosti kännykän korvalleen.
     ”Vittu. Saldoraja ylitetty”, hän ärähti ja kääntyi sitten katsomaan kuskiinsa. Anssi tuijotti keskiviivaa ja yritti selvästi olla näyttämättä vihaiselta. Tovin hiljaisuuden jälkeen Niko rykäisi ja jatkoi: ”Sillä ei oo mitään tekemistä. Sillä on tylsää. Moon kohrellu sitä huanosti.”
    ”Ja vitut. Sillä muijalla ois tekemistä vaikka kuinka, mutta kun sitä ei kiinnosta kuin heleppo elämä, kalja ja vieras kulli. Usko pois. Mä tierän.”
    ”Täh? Voi helvetti. Niina ei oo ikinä ollu kenenkään muun kanssa ---”
    ”Ja sulleko se siitä ekaksi kertoosi, jos ois ollu? Emmoo uskonu, että sä noin helevetin tyhymä oot. Ootsä ihan oikiasti sokia, vai ekkö sä tahro nährä, missä teirän niin sanottu suhre on menoos? Sari aina valittaa, että klopit näköö vaan sen, mitä ne tahtoo nährä, ja sun kohrallas se täytyy myöntää toreks”, Anssi paasasi. Hän huudatti autoa, vaihtoi nopeasti vaihteita ja katsoi vihaisena, kuinka nopeusmittarinneula kohosi päättäväisesti ylöspäin. Raivostutti. Hän oli yrittänyt kertoa kaiken varovasti ja jättää mustimmat kohdat pois, mutta Niko ei tuntunut antavan siihen mahdollisuutta. Pitäisi mennä täysillä päin. Ei vain ollut vielä varmaa, maksaisiko se vaivan.
    Niko oli hetken hiljaa. Hän lirutti pullon suusta viimeiset tipat suuhunsa, pudotti sen jalkoihinsa lattialle ja kaivoi muovipussista uuden oluen. Kohta he olisivat perillä. Oli jo kiire, jos hän aikoi ottaa kunnon pohjat.
    ”Meillä on menny vähän huonosti, kun mä en oo tarpeeks ---”
    ”Lopeta toi.”
    ”Mä en oo ollu tarpeeks sen kans.  Moon laiminlyöny sitä. Harjootuksia harjootusten perähän ja sitten kaljoottelemas kloppien kanssa.”
    Anssi puristi rattia rystyset valkoisina. Tuntui pahalta. Jos hän halusi välttää väistämättä lähestyvän sotkun, hänen pitäisi pudottaa pommi nyt tai viedä Niko takaisin kotiin. Paska iltahan tästä oli selvästi tulossa.
    ”Milloon sä tajuut, nottei Niinalla oo aikomustakaan olla sun kanssas? Se on raahannu jo kuukauren tavarootaan pikku hilijaa pois teiltä.”
    ”Se on mun syy.”
    ”Ja vitut on. Se on niin mukula, että luulee koko maaliman luorun vain sitä varten. Se käyttää sua hyväkseen. Ny se on kyllästyny ja haluu nährä muita miehiä.”
    ”Eikä haluu. Ei se oo sellaanen tyttö”, Niko protestoi.
    ”Joo, ei ookaan. Se on piilohuara.”
    ”Varo vähän, mitä puhut. Se on mun tyttöystävä.”
    ”Entinen. Jos sulla ois järkiä päässä, sä oisit hiton onnellinen, ku pääsit siitä eroon. Mä en voi tajuta, miten mies voi retkahtaa muijaan, joka kännipäissään roikkuu jokaasen vastaantulevan kaulas ja kuolaa niiren perähän. Eikä siitä pääse millään erohon, vaikka kuinka suorin sanoon puhuus. Ja sitten myähemmin lirkuttaa sulle, että älä nyt suutu, me ollahan vaan kavereeta. Se on niin i-h-a-n-a  kaverimiäs.
    ”Hetkinen”, Niko heräsi, ”mitä sä tarkootat, ettei siitä pääse millään erohon?”
    ”Emmitään”, Anssi puhahti. Hän kaarsi auton huoltoasemalle ja nousi tankkaamaan. Ilta oli kylmä ja muuttunut jo pimeäksi, pakkastakin taisi olla pari astetta. Jos vielä kiristyisi, voisi kotiin päin ajellessa olla liukasta. Anssi paukautti auton oven vihaisesti kiinni ja veti syvään henkeä irrottaessaan pistoolia tankista. Lakeus oli hiljainen, ja sitä tuntematon olisi saattanut luulla sitä ystävälliseksi.   
      Auto nieli ahnaasti bensan ja pulpautti viimeiset nesteet jo ylisekin. Anssi väänsi korkin tiiviisti kiinni, tönäisi kannen sen päälle ja harppoi kuskin paikalle. Ärsytti äskeinen purkaus. Eihän se oikeasti  edes ollut hänen ongelmansa. Niko istui hiljaa ja hörppi välillä pullostaan.
    ”Piruv viiliä”, Anssi manasi työntäessään vaihteen silmään. Nikoa ei kiinnostanut. Hän synkisteli katse ohi kiitävässä tutussa maisemassa eikä halunnut uskoa mitään, mitä Anssi puhui.
    ”Mutta se on jo kaks kertaa palannu mun luo”, Niko yritti vakuutella Anssia. Vastaukseksi hän sai tuhahduksen.
    ”Se on kaks kertaa palannu itkien mun tykö”, Niko vakuutti uudestaan.
    ”Kyllä varmasti. Eihän sillä oo mitään muuta paikkaa, mihkä mennä, ku kotona syntyy metakka ja isä alkaa huutaa. Mikäs sille sen helepompaa: tirauttaa pari kyyneltä. Kyllä se sen teköö, että saa sitten laiskana maata teillä pari päivää. Sen verran, että rupiaa taas tekemähän mieli muitten sylihin. Ja sitten se lirkuuttaa muille omahyväänen ilime naamallaan, että ottipa vaan Niko mut v-i-e-l-ä-k-i takaasi.”
    ”Jos se soittaa kahren viikon sisällä, mä otan sen takaasin”, Niko julisti pulloonsa.
Anssi kiristeli hampaitaan. Oli parasta luovuttaa, ennen kuin hän tulisi sanoneeksi jotain liian suoraa. Koko ilta oli hänestä silkkaa hulluutta, mutta miten hän olisi voinut kieltäytyä? Ärsytti vain suunnattomasti, ettei Niko ymmärtänyt koko kuvaa.
    Puustellin parkkipaikalta pojat suuntasivat kohti portsaria. Mies tunnisti heidät näöltä ja kättään iloisesti heilauttaen päästi heidät sisälle. Niko lompsi suoraan tiskille, mutta Anssi kierteli ratsaamassa paikan. Mitään automatkaa karmeampaa tämä ilta ei enää kaivannut.
    Yläkerran diskon puolelta Niina löytyi. Tyttö tanssi ystävänsä kanssa pää takakenossa ja katsoi katossa välkkyviä valoja. Jalat polkivat lattiaa nopeammin kuin olisi ollut tarve, ja Anssi arvasi Niinan olevan vaarallisen energisessä tilassa. Anssi istui nurkkapöytään miettimään seuraavaa siirtoaan ja tarkkailemaan tanssivaa tyttöä. Tältä etäisyydeltä hän saattoi ymmärtää Nikoa: päällisin puolin Niinassa ei ollut mitään vikaa, jos piti hänen kaltaisistaan luisevan laihoista naisista, jotka olivat yhtä pitkää jalkaa ja kättä.
Tuijottaen Niinan villin tanssin pyörteessä viuhuvia hiuksia Anssi puntaroi, kuinka hoitaisi tilanteen hillitysti. Ei tästä kenenkään ulkopuolisen tarvinnut tietää. Tietysti hän voisi yrittää puhua Niinalle. Ennen kuin hän ennätti päättää, mitä tekisi, oli Niko tuoppeineen lyyhistynyt hänen viereensä istumaan.
    Anssi yritti luotsata Nikon toisaalle, mutta ei onnistunut, sillä Niina oli jo huomannut heidät. Hän suuntasi päättäväisesti hieman keinuvin askelin heitä kohti ja pylläytti muitta mutkitta istumaan Nikon viereen.
    ”Niko! Niko, hei, juteltaasko vähän”, Niina liversi ja tarttui Nikoa käsipuolesta.
    ”Ei Niko ny joura, mollaan lährössä”, Anssi yritti. Niina loi häneen jäätävän katseen ja kuiskutti jotain Nikon korvaan.
    Anssi ei jaksanut kuunnella, kuinka Niina kujersi ja kiersi Nikoa sormensa ympärille. Tyttö hivuttautui koko ajan lähemmäksi ja lopulta kurottautui roikkumaan Nikon kaulaan. Vaikka oli hämärää, Anssi näki Niinan silmäkulmassa kimmeltävän jotain kosteaa, jonka voimalle hän ei mahtaisi mitään. Niko loisti, hän oli tyystin unohtanut äskeisen epävarman olonsa.
   Anssi laahusti takaisin alakertaan ja lyöttäytyi parin puolitutun seuraan. Illalla ei selvästikään ollut tarjota paskanjauhantaa parempaa. Ärsytti vain, että hän oli joutunut jättämään hyvät unet kesken tämän takia. Isän kanssa oli ihan tarpeeksi vaikeaa ilman, että joutui pellolle väsyneenä.
   Kello tikutti kohti aamua. Anssi oli juuri aikeissa lähteä hakemaan itselleen grilliltä purtavaa, kun Niko loikki horjuvin askelin portaat alas. Ilmeestä ei valitettavasti voinut erehtyä, ja  Anssi tunsi vatsansa muljahtavan epämiellyttävästi.
   ”Kuule, Niina tuloo meille. Lähretään heti”, Niko kiskoi narikasta nappaamaansa takkia niskaansa. Hänen katseensa oli hieman harittava, mutta päättäväinen.
   ”Miks?”
   ”Mitä miks?”
   ”Minkä tähren se tuloo?”
   ”Täh? Se ei voi elää ilman mua”, Niko loisti ja onnistui napittamaan farkkutakkinsa kaksi nappikerrosta vinoon.
   ”Jaa”, Anssi luovutti. Hän pyysi takkinsa narikasta ja lähti lampsimaan autolle. Hoitakoon Niko Niinan autoon, kun kerran taas huoli tämän elämäänsä. Taivas oli harvassa pilvessä, ja siellä täällä hohti himmeästi muutama väsynyt tähti. Ilma tuoksui pienelle pakkaselle ja jollekin, jota Anssi ei tunnistanut.
    Auto hyrisi jo kutsuvasti, kun Niina ja Niko huojuivat ulos Puustellin ovesta. Anssi väänsi autoradion isolle ja kiinnostui taas nokkapellin linnunpaskasta. Ei kai tässä auttanut kuin kestää mitä tuleman piti.
   Anssi ei halunnut ajaa Nikon kotitalon pihaan asti, vaan pudotti lastinsa jo pihatien päähän. Päärakennus, navetta ja hieman kallellaan oleva lato reunustivat piha-aukeaa, jonka pimeydessä traktori ja pari ikäloppua autoa vartioi talonväen rauhaa. Pihalampun valossa Anssi saattoi erottaa Nikon pikkusisarusten kiikun keinuvan hiljaa yöllisessä tuulessa, joka ajoi pilviä nousevan auringon tieltä. Anssi seurasi katseellaan, kuinka Niina ja Niko taivalsivat tummana häämöttävää taloa kohti pitkin kujaa, jota varjostavat koivut lykkäsivät jo uskaliasta hiirenkorvaa, vaikka yöt olivat vielä selvästi pakkasella. Puolivälissä kujaa pari pysähtyi, halasi hetken ja jatkoi sitten hoippuroivaa kulkuaan.
   Anssi pyöräytti autonsa kohti kotia. Peruutuspeilistä hän näki Niinan ja Nikon saapuneen päärakennuksen luokse. Niko oli jo kivunnut  kuistille ja roikki avainta kuistin poikkihirren päältä, mutta Niina istui sementtivaluportailla katse koivukujan päässä hyrisevässä autossa. Anssi painoi kaasun pohjaan ja lähti turhankin reteästi ruovitellen isolle tielle.
   Vaikka matkaa ei ollut kuin pari kilometriä, masensi yksinäinen ajo. Viime hetkeen asti Anssi oli uskonut Niinan sittenkin lähtevän hänen mukaansa. Se olisi ollut oikein, kyllä Nikokin sen olisi lopulta ymmärtänyt. Teki mieli kääntää auto ympäri ja päräyttää uudelleen Nikon pihaan puhumaan asia selväksi.
Kotipihassa Anssi liu’utti auton hiljaa talliin. Tarmon puuskassa hän veti tallin liukuovet kiinni, vaikka tiesikin sen turhaksi. Miten hän ei ollut muistanut sulkea niitä iltayöllä lähtiessään? Joku oli kuitenkin ehtinyt nähdä ovet avonaisina ja huomata, että sängyt olivat tyhjät. Hän seisoi tovin pihassa ja kuunteli. Linnut eivät vielä laulaneet, mutta navetasta kuului jo lehmien aamuista yninää ja yksittäistä ammuntaa. Todennäköisesti isä tulisi eteisessä vastaan.
    Anssi kiersi hiljaa talon viertä takaovelle ja hivutti itsensä äänettömästi aina avoimesta ovesta sisälle.  Keittiön suunnalta kuului kahvinkeittimen porinaa ja hiljaista keskustelua. Isä teki lähtöä navettaan, kuului kysyvän, mitä äiti aikoi laittaa lounaaksi. Kynnyksen ylitettyään Anssi unohti varovaisuuden, ja ovi narahti hänen perässään kiinni. Hyvällä tuurilla ja nopeasti toimien hän ehkä onnistuisi livahtamaan huoneeseensa, ennen kuin isä tajuaisi oven käyneen.
   Hätäisesti Anssi veti paidan päänsä yli ja heitti sängyn viereen lattialle. Farkkuihin kuluisi liiaksi aikaa, joten hän sukelsi  vuoteeseensa peitteiden alle ne jalassaan. Peiton suojissa hän sitten voisi kiemurrella niistä ulos, jos aika riittäisi. Käytävästä kuului jo painavia askelia, kun Anssi potkaisi farkut sängyn reunan yli lattialle. Vuodevaatteet tuntuivat kylmiltä.
    ”Missoot ollu?” isä kysyi. Hän seisoi oven suussa kahvikuppi toisessa kädessään, toinen käsi ovenkahvalla. Jossain isän hartioiden takana häilähti äidin hätääntyneet kasvot.
    ”Kylillä pyörin”, Anssi vastasi välttelevästi. Turhaan hän oli hiiviskellyt: isällä korvat eivät todellakaan olleet koristeena.
    ”Mihnäs siskos on?” isän ääni oli pelottavan hiljainen. ”Äite sanoo,  nottei sekään ollu yötä kotona.”
    Anssin silmissä vilahti sementtivaluportaat ja avainta tavoitteleva Niko. Koivukujan hiirenkorvat väpäjivät tuulessa.
    ”Ei näkyny Niinaa”, Anssi vastasi ja nousi kiskomaan vaatteet takaisin päälleen.